Ekadasina ruokakirjan julkistamistilaisuudessa
Pidän hauskimpana huumorien lajeista ironiaa ja nimenomaan itseironiaa. Kun se yhdistetään synkronismiin, jossa asiat tuntuvat tapahtuvan kuin tilauksesta ja ikään kuin kerroksittain ollaan henkilökohtaisen elämäni ytimessä. Näissä ajatuksissa piehtarointi on minusta yhtä herkullista kuin rakkaudella laitettu ruoka.
Koska tänäkään aamuna en avannut ensimmäisenä päivän sanomalehteä, vaan facebookin osui silmiini mielenkiintoinen päivitys siitä, mikä päivä vedalaisittain on meneillään. On "Ekadasi" eli 11 päivä uudenkuun ja täydenkuun jälkeen, joka vedojen mukaan on päivistä paras. Ekadasina paastoaminen voittaa kaikki muut vedoissa kuvaillut valat ja itsekuriharjoitukset. Ekadasi polttaa tuhkaksi kaikki keholla ja mielellä suoritetut synnit, eikä pelkästään valan seuraajalta, vaan myös hänen edesmenneiltä sukupolviltaan. Jos henkilöllä on maallisia toiveita, kuten saada rikkauksia, hyvä puoliso, kuuluisutta yms., niin ekadasina paastoaminen antaa näitä kaikkia.
Kaikkien 8-80-vuotiaiden tulisi seurata ekadasia, mutta jos tämä ei ole mahdollista, henkilö voi pyytää brahmanoita paastoamaan puolestaan tai pelkästään kuulemalla ekadasin kunniasta, arvostamalla ekadasia tai suunnittelemalla ekadasin seuraamista henkilö saa joka tapauksessa mitä suurimman hyödyn."
Lisäselvennyksenä mainittakoon, että viimeisen 5000 vuoden ajan n. miljardi intialaista siis suosii 24 kertaa vuodessa ekadasina vegeä, viljatonta & pavutonta linjaa. Paras olisi olla kokonaan ilman vettä ja syötävää. Jos on pakko syödä, niin auringonlaskun jälkeen hedelmiä, maitoa tms.
Ilman mitään tunnontuskia tein itselleni munakkaan aamiaiseksi, sillä valoja ei ole tullut vannottua, enkä syntynyt hinduksi. Tunsin kuitenkin olevani vallan onnekas, kun olin nyt kuullut taas jotain uutta ja mielenkiintoista ja tuumasin ilman muuta ajatuksen päivän paastosta kuukausittain olevan arvokas ja kunnioitettava. Niinpä päätin ottaa päivän mahdollisimman kevyesti. Päätös sai tukea, kun kokeilin jalkaan uusia, keväällä ostettuja housuja, jotka eivät silloin mahtuneet. Nyt mahtuivat, mutta olivat vieläkin aavistuksen liian pienet. Siinä sitten repiessäni vetskaria kiinni mietin, että pian tapaisin vanhan ystäväni, entisen huippumalli Vera Jordanovan, jonka kanssa vain pari viikkoa sitten istuimme Sandrossa ja kävimme läpi lähiaikojen synkroniteettia eli sattumia ja rakkauksia - niin vanhoja kuin uusia. Vielä silloin Veralla ei ollut aavistustakaan missä kirjanjulkistamistilaisuus pidettäisiin ja nyt olin matkalla ravintola Kappeliin jälleen mielessä ruoka ja rakkaus!
Tilaisuuden alussa puhui WSOY:n edustaja, joka tuntui hurmioituneen niin vuoden kestäneestä projektista kuin Verasta aidosti. Puheessaan hän sanoi Veran olevan niin auki ja avoin, että se innostus tarttuu ja miten tämä on kuin enkeli tai joutsen. Liikutuin kyyneliin heti alkumetreillä ja nyyhkin Kappelin Kreivitär kuoharilasin takana viidenkympin setelin näköisen nenäliinan kanssa haltioituneena siitä, että Vera oli saanut tilaisuuden, kirjoittanut, piirtänyt ja kuvannut yhdessä miehensä Federico Ruizin kanssa lähes 300-sivuisen, kovakantisen ja hienosti sidotun ruokakirjan vuodessa. Olin kuullut teoksesta sen alkumetreistä lähtien jotakin, mutta kun pitelin kirjaa käsissäni ja katsoin ystävääni, joka hehkui onnesta kertoessaan siitä, miltä sen tekeminen oli tuntunut ja millaista se oli ollut, niin muistin jälleen, miten tärkeää on heittäytyä tekemään niitä asioita mitä rakastaa ja mille oma arvomaailma rakentuu.
Tässä vaiheessa päivä oli yli puolessa ja ekadasi oli äkkiä muisto vain, kun eteen kannettiin kotimaisia herkkuja; lohta, ruisleipää, sienisalaattia ja ties mitä poropyreetä taiten laitettuna. Mietin kirjan nimeä: Don't Miss a Bite – makuja ja muistoja maailmalta, olin hetken muistoissani maailmalla, Istanbulissa Veran kanssa ja näin mielessäni kuvan, missä Vera vie pois lautastani, jolla on jäljellä vielä yksi leipäpala ja miten roikun epätoivoisena itse lautasen toisessa reunassa kiinni. Tätä kuningasideaa ei valitettavasti ollut mahdollisuutta toteuttaa, joten avasin kirjan ensimmäisen sivun ja luin omistustekstin:
"Vanhemmilleni, jotka opettivat minulle, että perhe, joka syö, juo ja nauraa yhdessä, pysyy yhdessä."
Alkoi taas itkettää. Te, ketkä tunnette minut, saatatte heti ymmärtää miksi. Avioliittoni kokkiin on karilla, eikä syynä varmastikaan ole se, ettemmekö olisi syöneet yhdessä. Suhde ruokaan ja yhdessäoloon voi olla simppeli, kun se on kotoa lahjaksi saatu. Joillakin on sellainen onni tässä elämässä käynyt. Toisten meistä täytyy näinkin yksinkertaista asiaa opetella.
Tilaisuuden jälkeen hain tyttäreni isältään ja tunsin ensimmäistä kertaa toukokuun alun jälkeen olevani tarpeeksi voimakas mennäkseni ovelle asti. Minut laskettiin sisään ja lapsi tuntui olevan häkeltynyt siitä, että olimme äkkiä kaikki yhdessä isän kotona. Pöydällä oli pastaa, Lumin herkkuruokaa. Omaan käteeni tuotiin punaviinilasi. Ihan pienen hetken kaikki oli hyvin, lähes kuin ennen. Vain nauru puuttui, eikä sitä voinut vaan ilmoille taikoa millään, sillä aika oli pysähtynyt välillämme johonkin, jossa hyvästä noiduttiin pahaa ja ymmärrys muuttui satuttamiseksi.
Niin me lähdimme käsi kädessä pois, tytär ja minä. Toisessa kainalossani kannoin suuresta rakkaudesta syntynyttä Veran ruokakirjaa ja toisessa valtavaa, muovista leikkikeittiötä lapselleni, jonka olin eilen ostanut kirpputorilta. Kotona laitoimme siihen uuteen keittiöön jääkaappiin leikkiruokia, kattilat liedelle ja astianpesualtaaseen, pikkuruisen ruokavaa'an hyllylle, silitysraudan laudalle ja jopa rätin pesukoneeseen. Valitsin Veran kirjasta reseptin sivulta 195, joka on kotoisin Istanbulista ja vaalin sitä kaikkea yhteisöllisyyttä ja perhekeskeisyyttä sydämessäni, mitä välimeren maat aina antavat ja avaavat tänäkin yönä kiitollisena tästä päivästä.
Huomenna teemme täytettyjä munakoisoja ja tsatsikia.
Saamme nauttia ja rakastaa, äiti ja tytär, kahdestaan.
Hyvää matkaa uuteen alkuun jälleen Vera, valtamerten taa!
