Olin pari viikkoa sitten sellaisissa synttärikarkeloissa, joissa tapasin paljon ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosikausiin. Siitä lähtien olen miettinyt päivittäin tämän blogin kirjoittamista, koska niin moni kysyi tuon ahdistavan kysymyksen: Hei, mitä kuuluu?
Ihan ensiksi haluaisin luetella syyt, mikä tuosta niin viattomasta, hyviin tapoihin liittyvästä kysymyksestä tekee ahdistavan:
1. Tilanne, jossa se lausutaan. Kun ympärillä on hälyä ja meteliä tulee useimmiten vastattua lyhyesti: "Ihan hyvää." Sen jälkeinen morkkis siitä, että on tyytynyt pintapuoliseen ja ylimalkaiseen vastaukseen on ahdistavaa.
2. Totuuden mukaisuuteen pyrkiminen aina tilanteessa kuin tilanteessa ja bileissä ei halua latistaa kenenkään tunnelmaa. Seurauksena jälleen ahdistus siitä, että joutui vastaamaan jotakin puolivillaista.
3. Pitkien, syväluotaavien keskustelujen rakastaminen ja tilanteen mahdottomuus niihin. Tuloksena ahdistus lyhyestä vastauksesta.
Nyt siis kun aurinko on siirtynyt Jousimiehen merkkiin ja omiin 42-vuotis syntymäpäiviin on aikaa enää 4 päivää ja juhliin 2, voinen kertoa mitä kuuluu siinä toivossa, ettei tarvitse sitten toistaa itseään omissa juhlissa.
Kohta loppuun kulunut vuosi on ollut yksi raskaimpia elämässäni saatuani avioeropaperit pöydälle huhtikuussa, mutta samalla se on tarjonnut useita valonpilkahduksia. Niistä suurimmat ovat luonnollisesti olleet kohtia, joissa on saanut hämmästellä tyttärensä taitavuutta laulajana ja innokkuutta oppia uutta. Lumi osaa tällä hetkellä, hieman alle 3-vuotiaana jo varmasti yhtä paljon lauluja, kuin itse osasin 4-vuotiaana eli satakunta. Lisäksi hän sanoittaa itse jo tuttuihin melodioihin etenkin autossa koko ajan uusia biisejä. Radio on täysin turha kapistus meillä matkoilla. Useampi sata kilometriä voi mennä niin, että takapenkiltä kuuluu tauoton, iloisen pikku sopraanon viserrys.
Yhtä tärkeää kuin Lumin läsnäolo on ollut myös ystävien tuki ja välillä vaikeatkin kysymykset, joiden eteen on pitänyt pysähtyä. Niin paljon olen tuntenut saavani tänä vuonna nimenomaan ystäviltä, että toivoisin pystyväni kustantamaan kaikille viikon matkan aurinkoon nyt pimeimpänä vuodenaikana! Aidosti tuntuu, että se olisi vähintä mitä voisin tehdä. Reaalimaailman kiitos tulee kuitenkin varmaan joulukortin ja jonkun Tigerin kahden euron lahjan muodossa tai Lumin leipomina pipareina, ellei se ikuisesti tilauksessa oleva lottovoitto pamahda peliin juuri nyt... Kyllä te tiedätte - te, ketkä olette olleet lähimpänä.
Kaksi kertaa olen nyt sanonut elämässäni "tahdon" ja molemmilla kerroilla tarkoittanut sitä. Karkeasti jos haluaisi tiivistää, niin voisi sanoa, että ensimmäinen liitto päättyi lapsettomuuteen ja siitä valehteluun ja toinen lapsen kanssa olemiseen ja pahaan, itsekkääseen kuiskutteluun. Tein kaikkeni ja enemmänkin korjatakseni molempia tilanteita, sillä valan vannominen ja lupaaminen on oikeasti mielestäni pyhää, eikä sitä saisi ulkopuolinen koskaan rikkoa tai siihen sekaantua. Avioliitto voi kaatua kahdesta syystä; törkeästä uskottomuudesta tai törkeästä fyysisestä väkivallasta ja pitkään jatkuneesta henkisestä väkivallasta, jolle ei haluta etsiä ratkaisua. Mikään maailmassa ei saa minua vakuuttuneeksi siitä, etteikö aina kuitenkin pitäisi tai kannattaisi yrittää niitä ratkaisuja hakea. Heikot ja vahvat erotellaan siinä pelissä; kuka on valmis syväluotaukseen no matter what it takes ja tekemään kompromisseja ja kuka unohtaa luvanneensa ja nostaa kytkintä ja hiipii verhon taakse.
Olen vaativa, tiedostan sen. Mielestäni kuitenkin pitääkin olla, jos meinaa liimata perheyhteyttä kasaan, joka ei koskaan ole pelkästään helppoa, ihanaa, kivaa ja mahtavaa. Toivon, että useampi tässä maailmassa olisi tietoinen lupauksen pyhyydestä, niin heterot kuin homot ja lesbot, nyt kun oikeus avioliittoon on ovella! Olen sitä myös itseni suhteen ja päätin aikoinani keväällä, että pidän ovea raolla hamaan loppuun asti. Avioliittoa on jäljellä 11 päivää tätä kirjoittaessa. Jos asiat menevät niin kuin on uhottu, niin mieheni poksauttaa shamppanjapullon auki 7.12. ja ero astuu voimaan hänen hakemanaan. Ja kyllähän ne menevät, sillä spartalaisella mentaliteetilla varustetun soturin päätä ei käännetä, kun hän kerran päätöksensä on tehnyt.
Pitkä karminen kierto on tulossa lakipisteeseensä ja kohta olen vapaa. Oikeasti vapaa, kaikilla tasoilla.
Uusi alku on ovella.
En enää tahdo.
Minä vain olen.
