Meidän Äijän tarinoita jatkosodasta

Sanotaan, että tietääkseen mihin on menossa ihmisen on tiedettävä mistä on tulossa.
Isäni kirjasi vuonna 1983 ylös äitini isän, Antti Heikkilän tarinoita jatkosodasta. Antti eli Äijä, joksi häntä kutsuimme nukkui pois 1996 omassa sängyssään. Olin viimeisinäkin hetkenä siinä vieressä ja äijä tapasi sanoa aina mummolle ja kaikille muille, että rukoilkaa Tarun puolesta.

On siis vähintäänkin kohdallaan antaa hänen muistoilleen tilaa myös tässä blogissa.
Olit ihana isoisä, rakastin sinua hyvin paljon.

Antti Heikkilän kokemuksia jatkosodasta 1941 Onkamuksen taistelussa.
 
Muistiin merkinnyt Pekka Kivelä 23.10.1983

JP1, johon kuuluin, sai määräyksen lähteä ”iltapäivälenkille” kiertämään soita pitkin venäläisten selustaan Onkamuksessa. Komppanianpäällikkömme oli Reino Honkanen. Saavuimme puolenpäivän aikaan huoltotien varteen vihollisen selustaan.
Tietä pitkin tuli joitakin venäläisiä huoltoautoja. Olimme asettuneet pienen puron varteen, pienen sillan kupeeseen. Omat panssarintorjuntamiehemme olivat sillanvarressa asemissa. Olin pst-ryhmän johtaja ja pst-kiväärin takana, kun yksi huoltoauto tuli kohti. Ammuin autoa, joka suistui tien sivuun. Se pyöri monta kertaa ympäri ja kyydissä olleet pakenivat läheiseen lepikkoon. Tuo hetki meni nopeasti ohitse. En ehtinyt edes kovin paljon jännittää. Myöhemmin totesin, että laukaukseni oli mennyt auton syyläristä läpi.
Asemamme paljastuivat ja siksi lähdimme etenemään tien suunnassa vasenta puolta. Saavuimme suomaastoon, kunnes noin yksi kilometri Onkamuksen motista saimme vastaamme tehokasta tulta. Hyökkäysvaunut olivat asettuneet suorasuuntaukseen, ja niiden ammukset sivalsivat kuin piiskan iskut. Maastouduimme ja nuoret miehet kokivat osittaista pakokauhua. Osa nousi ylös ja alkoi paeta taaksepäin. Karjaisin: ”Maahan, ei askeltakaan taakse tai ammun!”
Hyökkäyksemme keskeytyi. Siirryimme suolta oikealle tien varren kahta puolta. Pst-ryhmän tehtävänä oli kaivaa poterot molemmille puolille tietä. Asetuimme niihin, eikä seuranneesta oleskeluajasta mielenkiintoa puuttunut. Olimme pienellä mäellä. Asemistamme alkoi tuuhea lehtimetsä. Ihmettelimme, kun näköpiirissämme tienmutkassa viholliset juoksivat vähän väliä tien yli. Emme tienneet, että pensaikossa aivan lähellämme oli hyökkäysvaunuja. Vihollinen yritti vähän väliä nousta yli pienin hyökkäyksin.
Kun olimme mäellä, hyökkäysvaunut tulivat. Ammuimme englantilaisella 14 mm:n pst-kivaarillä, mutta valojuovasta näimme, etteivät ne tehonneet. Kun yksi panssarivaunu tuli lähemmäksi, ryhmässäni ollut Toivo Ovaska heitti sen päälle kasapanoksen. Panos ei pysynyt kuitenkaan vaunun päällä.
Hyökkäysvaunu ajoi kuitenkin tienviereen. Kuljettaja kai epäili, että tie oli miinoitettu. Silloin vaunu törmäsi paksuun koivuun. Sotilaita tuli esiin vaunusta. Juoksin konepistoolin kanssa vaunua kohden, se ei päässyt minnekään.
Pyörittyään hetken hyökkäysvaunu irtosi. Pääsimme kuitenkin ampumaan vihollisia, kunnes oli pakko maastoutua. Hyökkäysvaunu jatkoi matkaa, kunnes pst-tykkimme tavoittivat sen.
Pian tuli toinenkin Voroshilov. Ovaska heitti jälleen kasapanoksen, joka vieri kuitenkin tielle ja räjähti siinä. Sillä kertaa vaunu pelastui, mutta pian takanamme olleet tykit tuhosivat senkin.
Nyt tuli venäläisten kuorma-auto motin suunnasta. Olin tiellä konepistoolin kanssa. Päästin auton noin 30 metrin päähän. Ammuin kohti kuljettajaa kertatulella ja tämä retkahti ovesta ulos. Vierellä oleva venäläinen luutnantti oli pyrkimässä autosta. Ammui hänet ja auto pysähtyi eteeni. Otin luutnantin karttalaukun ja Lahti-Saloranta  –pistoolin. Auton lavalla oli vihollisia, jotka pakenivat lepikkoon. Vein karttalaukun pataljoonan komentajalle evl Wahlbeckille, joka antoi lämpimät kiitokset.
Siinä kyttäillessämme tuli toisen komppanian komentopaikasta tieto, että vihollisen huoltoautosta oli saatu korppuja. Oli menossa jo toinen päivä ilman ruokaa. Tietenkin korput houkuttelivat nopeasti komentopaikalle, mutta illan hämärtyessä vihollinen alkoi hyökätä. Joukkueenjohtaja huusi: ”Ettekö näe, että vihollinen hyökkää. Jättäkää korput!”
Vaikka tuli oli melko kiivasta, korput jaettiin kunnes säkki oli tyhjä. Sain itse kypärällisen korppuja. Juoksin alas, kun Ovaska huusi: ”Hyökkäysvaunuja!” Ehdin näkemään mukanamme kuljettamamme kasapanoksen, joka oli hieman vioittunut. Ovaska pyysi sitä, mutta minä sanoin: ”Minä tätä tarvitsen!”
Näimme jälleen tienmutkassa tulevan hyökkäysvaunun. Tällä oli perässään pst-tykki ja panoskärry. Kun vaunu oli kohdallamme, ammuimme sitä pst-kiväärillä, mutta ilman tehoa. Kun tankki oli kohdallani, makasin tien vieressä, ja tankki ampui selkäni ylitse metrin korkeudelta. Kun vaunu oli ohi, kuljettaja luuli vaarankin olevan ohitse ja vaihtoi nopeammalle.
Juoksin tankin perässä noin 200 metriä kilpaa. Tavoitin ensin tykin ja sitten panoskärryn. Pinnistin voimani äärimmilleen ja kiristin vielä vauhtia. Kiskaisin kasapanoksen sytyttimen ja panin panoksen tankin kannelle. Kuinka pitkältä tuntuikaan viiden sekunnin aika odottaa! Taivas tummui pamauksesta. Oli vain katsottava, ettei mitään putoa päälleni.
Aamulla totesimme, että kaksi kypärää oli vaunun sisällä. Miehet olivat palaneet kokonaan.
Taistelu jatkui jonkin aikaa, mutta osa vihollisista pääsi motista ulos. Seuraavana päivänä läksimme valloittamaan mottia alik Moilasen kanssa. Ilmoittauduimme tunnustelijoiksi. Tunkeuduimme korsu korsulta mottiin ja huusimme ”ruki veer” ja otimme 62 vankia. Joukkue tuli perässämme. Suurin osa vangeista antautui ja panimme heidät taaksemme marssimaan.
Näin päättyi Onkamuksen motti.

Syyskuun 13. päivä 1941, Kentjärvi
Olimme ajaneet vihollista takaa kovaa vauhtia. Saimme pataljoonasta käskyn, että meidän puolijoukkueemme tuli ottaa kosketus viholliseen. Joukkueenjohtaja käski minua ottamaan prikaatiin puhelun. Oli satanut ensi lumi, läksimme avoryhmityksessä. Lumen ansiosta näimme vihollisen etuvartiot, jotka olivat pakenemassa.
Etenimme kivalla tohinalla ampuen ja lähestyimme vihollista. Saimme apujoukkoja, mutta taistelu oli sokkotaistelua. Pimeässä näimme vain tulen. Hetken kuluttua rupesi kuulumaan hyökkäysvaunujen ääntä. Kasapanoksia ei ollut kenelläkään. Joukkueenjohtajamme oli kaatunut ja vastuu jäi minulle.
Olin siirtämässä miehiäni mäelle, josta oli hyvä näköala. Hyökkäysvaunut tulittivat, jolloin joukkueenjohtaja  Kalevi Ihalainen tuli paikalle. ”Mitä täällä tehdään? tämä huusi. ”Siirrän poikia, etteivät jää hyökkäysvaunujen alle”, vastasin minä. ”Ei mihinkään”, sanoi Ihalainen. ”Ei sitten, miehet maahan”, huusin minä.
Hetken kuluttua tuli ammus, joka räjähti puissa. Sen sirpale osui viistosti silmästäni kitalakeen. Silmäni, alaluomi ja kitalaki haavoittuivat. Lähdin yksin joukkosidontapaikalle.
”Taisi mennä silmä”, sanoi lääkintämies. ”Taisi mennä”.
Kyllä tympäisi raskaasti. Kävelin siitä huolimatta hiljakseen. Ajattelin vain, että tulipa sieltä mitä vain, osukoon paremmin. Yhtä aikaa pataljoonankomentaja Honkasen kanssa saavuimme jsp:n teltalle. Sieltä menin Suvilahden kenttäsairaalaan, jossa silmä poistettiin.

Kuvassa vasemmalta minä, keskellä siskoni Meri ja oikealla siskoni Suvi v. 1979.

Oli pitkä kuuma kesä ja mä aioin elää sen

Kolme kuukautta on mennyt aivan käsittämättömän nopeasti. On tehty satoja haastatteluja ja radio löi itsensä läpi Ylä-Pirkanmaalla. Nollan euron markkinointibudjetilla radion nettisivuilla oli 41 000 kävijää kesän aikana ja nyt toiminta jatkuu erilaisin ehdoin yhdessä Järviradion kanssa.
Lisäksi unelmani toteutuu interaktiivisesta radiosta ja avaamme maanantaina toiminnan uusissa tiloissa, legendaarisen entisen yökerhon tiloissa Vanhan Männyn kiinteistössä. Avajaisiin tulee soittamaan akustisen keikan Oliver, joka julkaisee uusimman sinkkunsa Toisaalta kukapa meistä ensi kertaa meillä ja Ismo Alanko, joka oli eilen Göstassa keikalla Mäntässä antoi haastattelun, joka ajetaan myös ulos maanantaina.

Olen täynnä iloa ja kiitollisuutta...Tervetuloa ystävät hyvät, läheltä ja kaukaa!
Lisätiedot: http://www.radioautere.fi

"Kuuntelet Radio Auteretta taajuudella 106,6 FM"

Hiljaista on pidellyt (no ei ole, luulitte vaan), mutta alkakoon rock´n roll nyt:

Radio Autere

Lehdistötiedote

julkaisuvapaa heti

Radio Autere alkaa soida Mäntän seutukunnalla

Mäntän seutukunnalle ollaan perustamassa uutta paikallisradioasemaa. Viestintävirasto on äskettäin antanut luvan Radio Autereelle, jonka aloituspäiväksi on suunniteltu kesäkuun ensimmäistä päivää.
Radio Autereen lähetysteho on 500 wattia, ja sen lähetin tulee olemaan Kivivuoressa Pohjois-Hämeen Puhelin Oy:n mastossa. Taajuus on 106,6 megaherziä, ja radion kuuluvuus tulee kattamaan alueen Jämsästä Ruovedelle ja Orivedeltä Keuruulle.

Radio Autere on kaupallinen paikallisradio, jonka ohjelmaprofiili tulee tukemaan aluksi alueen kesätapahtumia, taidetta ja kulttuuria ja paikallisia palveluita tavoitteena saada alueen matkailijat pysähtymään kuuluvuusalueellaan.  Se haluaa olla lähellä tavallisten ihmisten arjessa.

Radio Autere etsii parhaillaan toimitiloja Mäntän keskustasta. Koska radiolupa on tässä vaiheessa ainoastaan kolmen kuukauden mittainen, radio ei tule palkkaamaan täysipäiväisiä työntekijöitä vaan toimii freelancereiden ja avustajien voimin. Myynti- ja mainostiimiä vetää ja musiikkituotannosta vastaa Keijo Tuominen ja ohjelmatiimiä Taru Helpi.

Radio Autere tulee toimimaan tiiviissä yhteistyössä Järviradion kanssa, jolta se on saanut alkuvaiheessa asiantuntija-apua.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jokaisen asian takana on usein tarina. Tarina siitä, miten ihmiset kohtasivat ja mistä idea syntyi. Koska Mänttä on syntymäpaikkakuntani ja olen siellä asunut elämäni ensimmäiset 10 vuotta, voisi tietenkin kuvitella, että tuntisin tulevan partnerini ja yhtiökumppanini Keijo Tuomisen jo lapsuudesta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan meidän kohtalomme kietoutuivat yhteen ensimmäisen kerran vasta v. 2005, jolloin työskentelin Huittisissa Radio Westissa. Eräänä päivänä Keijo soitti ja kysyi tarvitsevatko asiakkaamme alueellamme radiomainostuotantoa. Osasin heti arvostaa Keijon omintakeista huumorintajua, rohkeutta, reippautta ja sinnikkyyttä ja lopulta teimme melko tiivistä yhteystyötä seuraavan kahden, kolmen vuoden ajan tapaamatta kuitenkaan kasvotusten kertaakaan!

Kun liityin Facebookiin 2007-2008 näimme toisemme kuvista ensimmäisen kerran. Käyn Mäntässä mummolassa ja Keuruulla kesämökilllämme useita kertoja vuodessa, mutta silti emme koskaan kohdanneet missään. Olemme samaa ikäluokkaa ja meillä on yhteisiä ystäviä. Hämmästyttävää näin jälkikäteen ajatellen kauanko aikaa piti kulua, ennen kuin viimein sovimme lounaasta yhdessä! Tapasimme ensimmäistä kertaa ravintola Myllyrannassa marraskuussa 2014.

Keijolla on ollut unelma radiosta Mäntässä pikkupojasta lähtien. Hän pyysi minua mukaan jo kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran, mutta projekti lähti etenemään toden teolla tuolloin marraskuussa. Meitä ei yhdistänyt kuitenkaan pelkkä unelma omasta kanavasta, vaan kuolema; ajatukset siitä, sen uhan käsittely ja prosessointi. Kas Keijo oli saanut lääkäriltä viime kesänä jonkinmoiset madonluvut ja elämänmuutos oli välttämätön, eikä siltikään ole takeita mistään. Minä sairastin syövän v. 2002-2003 ja Keijon kertoman mukaan osasin ainoana sanoa ne juuri hänelle, siihen tilanteeseen oikeat sanat, kun hän ensimmäisen kerran kertoi asiasta Facebookissa.

Tästä nähdään, että usein hyvin merkityksettömiltä tuntuvat pienet asiat ja pienet sanat ratkaisevat ja saattavat muuttaa koko laivan suunnan. Kun ryvin itse pohjamudissa viime keväänä, sanoi eräs vähän etäisempi ystäväni, kirjailija Elina Valkealahti Lontoosta näin: "Jostain syystä minulla on Taru kuitenkin vahva usko siihen, että sinä pärjäät." Näillä sanoilla oli tavallista suurempi merkitys ehkä siksi, että Elinalla on hallussaan sellainen ilmaisun helppous, jota on ilo todistaa somessa päivittäin. Lisäksi se oli sama juttu, jota jo pois mennyt mummoni, isäni äiti Aini Elizabeth sanoi aina: "Taru, sinä pärjäät! Sinä nouset aina!"
Mene ja tiedä. Tärkein eli radiotoimittajan hyvä ääni on olemassa ja lahjaksi saatu eikä artikulaatio takkuile. Rohkeutta ei varmasti puutu ja tekemällä oppii. Viimeinen vuosi on tosin ollut sen kaltainen, että ilman ystävien ja perheen tukea en olisi pärjännyt alkuunkaan. Kaupunginkin apuun on täytynyt turvautua. Niin tulee olemaan myös jatkossa; yksin en pärjää, mutta teidän tuellanne ja yhteistyöllä varmasti.

Hyvät ystävät, tutut ja tuntemattomat: Forum on siis auki ja täysin vapaa ideoille. Vetoan teihin jokaiseen ja olen avoin ehdotuksillenne ja toiveillenne siitä, mikä tekee hyvän radion: minkälaista ohjelmaa haluatte kuulla? Haluatteko olla mukana tekemässä jotakin? Jos ette lähetyksessä, niin haluatteko osallistua kesällä järjestettävään tapahtumaan, jossa juhlimme uutta kanavaa yhdessä? Entä millä mulla tavoin voisitte osallistua? Tämä on teidän mahdollisuutenne vaikuttaa ja olla mukana rakentamassa yhtä hullua, suurta, pienten ihmisten unelmaa.

Lämmöllä,

taru.helpi@radioautere.fi

Palautetta raadonsyöjille

Mikään ei piristä päivää niin kuin kunnon tulistunut palaute jonkun ihmissyöjäkorporaation viattomalle asiakaspalvelijalle, joka on kädetön, eikä "voi auttaa".

Saan postia säännöllisin väliajoin ulosottomieheltä ja Intrum Justitiasta. Ne tulevat osoitteeseeni, mutta eivät omalla nimelläni. Tarina menee nimittäin niin, että tässä asunnossa asui minua ennen joku piruparka, kolmekymppinen nainen, joka teki itsarin hyppäämällä junan alle. Suremaan jäi alle 2-vuotias pikkupoika ja hellan taakse unohdettu leikkiauto sekä pikkuisen pyörä pyöräkellariin. Latinopoikaystävä taisi asua tässä myös, sillä hänenkin nimellään on postia tullut. Muita läheisiä ei ilmeisesti ollut tai ainakaan kuolinpesästä ei ollut hajuakaan muuttaessani sisään.

Noh, lähtökohtaisestihan on melko creepyä muuttaa kämppään, jossa on näinkin surullista näytelmää käyty. Jos en olisi muuttaessani sisään saanut apua aina 12 shamaanin täydenkuun kokouksesta käsin Ateenasta, olisi asia saletisti voinut käydä alitajunnan päälle rankemminkin - etenkin omina pimeinä hetkinä. Joka toinen kerta olen sitten vienyt kiltisti kirjekuoren takaisin postilaatikkoon ja kirjoittanut päälle "palautetaan, ei asu tässä osoitteessa, kuollut" ja joka toinen kerta soittanut ulosottoon ja sanonut, että voitte lopettaa saman tien, kiitos.

Kahden vuoden jälkeenkään muutosta ei ole tullut, vaan kyllä rakkikoirat räkyttävät edelleen ja korppikotkat kiertelevät asunnon ympärillä. Äsken sitten vedin syvään henkeä ja soitin Intrumiin. Selitin ensin kiltisti asian ja kysyin, mitä nyt tapahtuu. Mitä tällä kuorella teen; pyyhinkö persettä vai lähetänkö takaisin? Muikkeli sanoi, että aivan sama. He eivät voi ottaa tietoa vastaan puhelimessa, että tyyppi on dead meat. Kysyin, että missäs vaiheessa se tieto sitten teille tulee ja mistä sen pitää tulla, että se menee perille? Jostakin mystisestä kolmikirjaimisesta rekisteristä kuulemma. Aha, no milloin? No, sitä ei voi tietää. Se riippuu kuulemma asiasta.

Tässä vaiheessa hermostuin: -Ai että mun pitää ottaa tätä paperia vastaan ja teidän lähettää sitä turhaan, kunnes sitten joskus joku rekisteri teille ilmoittaa, että ei olis kandennut? Että kukakohan tästä hyötyy? Ette te, ei se velkoja, kenen asialla olette, ei luonto, eikä varmasti velaton veronmaksaja. Kun nyt kerran siellä nauhoitatte kaikki puhelut asiakaspalvelun laadun parantamiseksi, niin pitäkäähän huolta, että tämä puhelu päätyy asiakaspalaveriinne kuultavaksi. Varmaan juuri tällaisen toiminnan takia sekin nainen kenen velkoja vieläkin yritätte periä on sen itsemurhan tehnyt, kun ei teidän kanssa voi kukaan täysijärkinen asioida!

Ja tätä ennen olin juuri tullut uimasta, saunasta ja lounaalta hyvän ystävän seurasta.
Ou jee, shantia maanantaita vaan teillekin.

Etanana eteenpäin

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia kuvittelin, että sillä voisi olla jotain merkitystä. Aika pian tajusin, että ei ole. Halu merkityksellisyyteen ei kuitenkaan ole kadonnut, mutta sen muoto mielessäni on muuttunut.

Elämässäni minulla on ollut kaksi isoa tavoitetta ja kaksi ihannetta. Tavoitteena on ollut saada lapsi rakastamani miehen kanssa, joka rakastaa minua ja joka haluaa lasta yhtä paljon ja juuri minun kanssani. Toinen tavoite on ollut kirjan kirjoittaminen. Part one, done. Part two, tapahtuu vain takaraivossa.

Ihanteenani on ollut elää niin, että kuolinvuoteellani en katuisi mitään ja että voisin ajatella, että mitään ei jäänyt tekemättä tai kokematta. Olen myös halunnut elää niin, että voisin uskoa lähteväni planeetalta nimeltään maa lopullisesti palaamatta enää koskaan. Sen ihanteen takana on enimmäkseen buddhalaisuus ja ajatus kaiken elollisen kiertämisestä ja palaamisesta alkupisteeseen. Jälleen part one, done. Part two, toteutus pykii.

Viimeisen kuukauden, kaksi olen ollut niin huonossa kunnossa, että olen joka toinen päivä luullut oikeasti, että noutaja tulee ihan just. Että tämä oli nyt sitten tässä. Kaikki on tuntunut liian toivottomalta ja raskaalta. En saa nukuttua, joka paikkaan sattuu ja sateenkaaren päässä ei näy kultaruukkua. Olen sairastunut kilpirauhasen vajaatoimintaan, mutta normaali tyroksiini lääkitys ei keväällä sopinut. Kynnys loppuelämän lääkityksen aloittamisesta on myös ollut niin suuri, että en ole halunnut etsiä uutta lääkettä, vaan toivonut saavani voimia jostain muualta, joilla parantaa itse itseni. Epätoivoa on lisännyt se, että sain diagnoosin samalla kuin avioeropaperit. Se ei tuonut tilanteeseen lisää empatiaa, että olin "virallisesti" sairas. Sen lisäksi olin manipuloija, hirviö, läski, riippuvainen, narsisti ja kuolemaani toivottiin useamman kerran ääneen. Koska haluan selvittää asiat aina perin juurin ja tarkastella niitä joka kantilta, niin itseään on tullut tutkiskeltua nyt sitten kaikenlaisten ammattilaisten kanssa ihan tosissaan.

Uuden vuoden yönä tapasin erään vanhan ystävän, joka antoi tietämättään minulle parasta terapiaa pitkään aikaan. Hän sanoi monta kertaa, että kukaan muu kuin sinä itse ei tiedä, mitä sinun pitäisi tehdä. Lisäksi hän teroitti kerta toisensa jälkeen, että hymyile Taru - olet maailman kaunein, kun hymyilet, sinussa on jotain erityistä säteilyä silloin, eikä millään silikonitisseillä tai kauniilla vartalolla tai hienoilla meikeillä saa sitä aikaan. Näin myös ihmisen, jota rakastan ikuisesti sydämeni pohjasta, ekan kerran vuosikausiin. Se energia, mikä hänestä lähti tanssiessa ja miten iloinen ja onnellinen hän oli lämmitti niin paljon, että jaksan sillä muistolla taas pitkään. Vaikka elämässäni ei ole sitä romanttista rakkautta enää, eikä hellyyttä enempää kuin lapsen posken silitys, niin rakkautta kuitenkin on. Erilaista, ylevämpää, henkistä yhteenkuuluvuutta.

Toivotan kaikille lukijoille hyvää uutta vuotta 2015. Olen asettanut itselleni pieniä, realistisia tavoitteita tuleville kuukausille ja pyytänyt erään ystäväni valvomaan niiden toteutusta. Jos en pysy itse itselleni asettamissa vaatimuksissa, saan kirjaimellisesti selkääni. Vihaan ja pelkään pelkkää ajatusta niin paljon, että ei ole vaihtoehtoja. Olen ajanut itseni nurkkaan part twon osalta ja nyt alkaa sen toteutus.

Keep on rockin`, stay tuned.

Taru Tuulia

Huuhaa setä on poissa

http://yle.fi/uutiset/muusikko-taidemaalari_martti_huuhaa_innanen_on_kuollut/7668878

Voihan vuohen vehkeet ja hatullinen paskaa!
Huuhaa setä on poissa, sano!

 "Innanen oli tyly totuuden puhuja. Hän on muun muassa sanonut, että suomalainen on ryssän ja ihmisen risteytys. Se voi kuulostaa tylyltä, mutta kun sitä miettii jonkin aikaa, niin siinä on perää, Knutas sanoo."

Ai että! Mikä esikuva Innanen olikaan minulle ja kouralliselle ystäviä aikoinaan! Monta vuotta Innanen on ollut jo varmaan sen verran ehtoopuolella, että uutta tuotantoa ei ole päässyt syntymään, eikä iäkkään henkilön poismeno useinkaan mikään suuri järkytys ole, mutta kyllä täytyy sanoa, että tämä kosketti. Tai pikemminkin voisin sanoa olevani nyt muistojen tsunamissa!

Tutustuin Innasen tuotantoon 90-luvun alkupuolella kunnolla silloisen parhaan ystäväni kautta, joka oli kasvanut Innasen laulujen ja kuunnelmien parissa. Kati osasi niistä leijonan osan ulkoa ja lauleskeli niitä jatkuvasti. Hän itse kertoo näin: "Tämä mies oli isäni hyvä ystävä ja hänen taiteestaan sain imeä itseeni vaikutteita jo pikku tytöstä asti. Taisinpa jossain ala-asteen laulukokeessakin vetästä komeesti "karvaiset kamelit". Ja oliko huikeampaa satumaailmaa kun faija toi pikkuKatille Maralta c-kasetillisen HuuHaa-sedän ralleja ja tarinoita lapsille."
Näin ymmärsin minäkin nopeasti Innasen nerokkuuden ja olin myyty. Hän oli aivan omaa luokkaansa sekä kuvataiteen että sanoitusten saralla. Suosikikseni nousi Joe Smith Rasilian satemetsissä kuunnelmat sekä Aavehiihtäjä.

Niin kovia HuuHaa faneja olimme, että kun opiskelin Laajasalon opistossa radiotoimittajaksi, niin tehdessämme lopputyönämme HUS:n potilasradiota, radio Iistsaidia, päätin hakeutua tekemään Innasesta haastattelua. Myös opettajani Esa Lötjönen kuului Innasen palvojiin ja tuki hanketta varauksetta. Sain suhteiden kautta järjesteltyäni sitten itseni Innasen luokse Espoon Lintuvaaraan vappuaattona 2003.

Muistan miten hermostunut olin ja editoimattomalla versiolla haastattelusta onkin kuultavissa hermostunutta hihitystä ylenmäärin. Olin varautunut useilla kysymyksillä niin kuin kunnon toimittajan pitää, mutta Innanenpa sanoi heti lähtöön, että "jaahas, koska on vappu, niin saa varmaan kertoa jotakin hauskan tynkää" ja alkoi puhua tuijottaen samalla koko ajan huoneen nurkkaa ja puhui ja puhui - putkeen tunnin verran. Minulle jäi epäselväksi oliko hän kuinka paljon niitä juttuja miettinyt, mutta jäi tunne, että osittain ne ainakin tulivat täysin jostakin toisesta stratosfääristä. Koska minulla on tuosta yli tunnin mittaisesta haastattelusta enää vain CD olemassa eikä mahdollisuutta tällä hetkellä kuunnella sitä, joudun ulkomuistista heittämään tämän:

 "Olette varmaan huomanneet, että kun menette isoon kauppakeskukseen, niin invapaikalla seisoo aina mersu. Tarkemmalla katselulla voi havaita, että se on mustalaisten. Myös jos pyydät ketä tahansa mustalaista näyttämään lompakkos, niin siellä on aina vähintään 5000 markkaa pieninä seteleinä. Tästä voimme siis päätellä, että mustalaiset ovat ihailtavia ja että heillä on jotain sellaisia etuoikeuksia, jotka eivät tavalliselle kansalle kuulu! Näin ollen ehdotankin, että koko suomen eduskunta pitäisi korvata 200 mustalaisella ja heivata kaikki nykyiset pihalle. Sillä kansanedustajan työnkuvaanhan kuuluu saada mahdollisimman pienellä työmäärällä mahdollisimman paljon rahaa. Heidän päivänsä alkaa siinä aamuyhdeksältä eduskunnan kahviossa, jonka jälkeen on yhdeltätoista ruokatunti, sitten kahvitunti yhden maissa ja siinä kolmelta voikin jo lähteä kotiin. Kukapa pystyisi tähän paremmin kuin mustalaiset!"

"Koko elämäni olen ammentanut inspiraationi yhdestä lähteestä: ihmisten loputtomasta tyhmyydestä. Jo kauan sitten nuorena poikana ymmärsin, että siitä ei kannata suuttua, vaan kääntää se voimavaraksi, enkä koskaan lakkaa nauramasta suomalaiselle umpitollolle. Kuten sanoin Tyrvään Sanomien toimittajalle; olen kuin Felix kissa, joka aina nousee tuhkasta! Ja se toimittaja katsoi minua kuin uuvattia ja ajatteli, että kyllä se Huuhaa setä on tyhmä, eikö se edes tiedä, että se on Fenix lintu....ai jai, timanttia, timanttia."

Lepää rauhassa Martti Huuhaa Innanen!

Love and Respect!

Hei hei mitä kuuluu

Olin pari viikkoa sitten sellaisissa synttärikarkeloissa, joissa tapasin paljon ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosikausiin. Siitä lähtien olen miettinyt päivittäin tämän blogin kirjoittamista, koska niin moni kysyi tuon ahdistavan kysymyksen: Hei, mitä kuuluu?
Ihan ensiksi haluaisin luetella syyt, mikä tuosta niin viattomasta, hyviin tapoihin liittyvästä kysymyksestä tekee ahdistavan:

1. Tilanne, jossa se lausutaan. Kun ympärillä on hälyä ja meteliä tulee useimmiten vastattua lyhyesti: "Ihan hyvää." Sen jälkeinen morkkis siitä, että on tyytynyt pintapuoliseen ja ylimalkaiseen vastaukseen on ahdistavaa.
2. Totuuden mukaisuuteen pyrkiminen aina tilanteessa kuin tilanteessa ja bileissä ei halua latistaa kenenkään tunnelmaa. Seurauksena jälleen ahdistus siitä, että joutui vastaamaan jotakin puolivillaista.
3. Pitkien, syväluotaavien keskustelujen rakastaminen ja tilanteen mahdottomuus niihin. Tuloksena ahdistus lyhyestä vastauksesta.

Nyt siis kun aurinko on siirtynyt Jousimiehen merkkiin ja omiin 42-vuotis syntymäpäiviin on aikaa enää 4 päivää ja juhliin 2, voinen kertoa mitä kuuluu siinä toivossa, ettei tarvitse sitten toistaa itseään omissa juhlissa.

Kohta loppuun kulunut vuosi on ollut yksi raskaimpia elämässäni saatuani avioeropaperit pöydälle huhtikuussa, mutta samalla se on tarjonnut useita valonpilkahduksia. Niistä suurimmat ovat luonnollisesti olleet kohtia, joissa on saanut hämmästellä tyttärensä taitavuutta laulajana ja innokkuutta oppia uutta. Lumi osaa tällä hetkellä, hieman alle 3-vuotiaana jo varmasti yhtä paljon lauluja, kuin itse osasin 4-vuotiaana eli satakunta. Lisäksi hän sanoittaa itse jo tuttuihin melodioihin etenkin autossa koko ajan uusia biisejä. Radio on täysin turha kapistus meillä matkoilla. Useampi sata kilometriä voi mennä niin, että takapenkiltä kuuluu tauoton, iloisen pikku sopraanon viserrys.

Yhtä tärkeää kuin Lumin läsnäolo on ollut myös ystävien tuki ja välillä vaikeatkin kysymykset, joiden eteen on pitänyt pysähtyä. Niin paljon olen tuntenut saavani tänä vuonna nimenomaan ystäviltä, että toivoisin pystyväni kustantamaan kaikille viikon matkan aurinkoon nyt pimeimpänä vuodenaikana! Aidosti tuntuu, että se olisi vähintä mitä voisin tehdä. Reaalimaailman kiitos tulee kuitenkin varmaan joulukortin ja jonkun Tigerin kahden euron lahjan muodossa tai Lumin leipomina pipareina, ellei se ikuisesti tilauksessa oleva lottovoitto pamahda peliin juuri nyt... Kyllä te tiedätte - te, ketkä olette olleet lähimpänä.

Kaksi kertaa olen nyt sanonut elämässäni "tahdon" ja molemmilla kerroilla tarkoittanut sitä. Karkeasti jos haluaisi tiivistää, niin voisi sanoa, että ensimmäinen liitto päättyi lapsettomuuteen ja siitä valehteluun ja toinen lapsen kanssa olemiseen ja pahaan, itsekkääseen kuiskutteluun. Tein kaikkeni ja enemmänkin korjatakseni molempia tilanteita, sillä valan vannominen ja lupaaminen on oikeasti mielestäni pyhää, eikä sitä saisi ulkopuolinen koskaan rikkoa tai siihen sekaantua. Avioliitto voi kaatua kahdesta syystä; törkeästä uskottomuudesta tai törkeästä fyysisestä väkivallasta ja pitkään jatkuneesta henkisestä väkivallasta, jolle ei haluta etsiä ratkaisua. Mikään maailmassa ei saa minua vakuuttuneeksi siitä, etteikö aina kuitenkin pitäisi tai kannattaisi yrittää niitä ratkaisuja hakea. Heikot ja vahvat erotellaan siinä pelissä; kuka on valmis syväluotaukseen no matter what it takes ja tekemään kompromisseja ja kuka unohtaa luvanneensa ja nostaa kytkintä ja hiipii verhon taakse.

Olen vaativa, tiedostan sen. Mielestäni kuitenkin pitääkin olla, jos meinaa liimata perheyhteyttä kasaan, joka ei koskaan ole pelkästään helppoa, ihanaa, kivaa ja mahtavaa. Toivon, että useampi tässä maailmassa olisi tietoinen lupauksen pyhyydestä, niin heterot kuin homot ja lesbot, nyt kun oikeus avioliittoon on ovella! Olen sitä myös itseni suhteen ja päätin aikoinani keväällä, että pidän ovea raolla hamaan loppuun asti. Avioliittoa on jäljellä 11 päivää tätä kirjoittaessa. Jos asiat menevät niin kuin on uhottu, niin mieheni poksauttaa shamppanjapullon auki 7.12. ja ero astuu voimaan hänen hakemanaan. Ja kyllähän ne menevät, sillä spartalaisella mentaliteetilla varustetun soturin päätä ei käännetä, kun hän kerran päätöksensä on tehnyt.

Pitkä karminen kierto on tulossa lakipisteeseensä ja kohta olen vapaa. Oikeasti vapaa, kaikilla tasoilla.

Uusi alku on ovella.

En enää tahdo.

Minä vain olen.