Suomi-juntti on maailman hauskin tyyppi

En ole seurannut stand up -skeneä, enkä käynyt katsomassa sitä Suomessa kertaakaan livenä.
Kaksi nimeä olen kuitenkin tiennyt ja tunnistanut viime vuosina; Ismo Leikolan ja Miikka Petterssonin. He ovat tehneet jotakin selvästi oikein ja nyt vaikuttaa siltä, että Ismon juntti karakteeri puree kovaa jenkeissä.

Katsoin eilen esityksen finaalista: Ismo Leikola

enkä nauranut ääneen. Tykkäsin kyllä jutuista, mutta kaikki ei menneet ihan jakelukeskukseen asti. Tajusin miksi; koska olen itsekin samanlainen suomi-juntti. Nyt kun katsoin uudestaan, niin nauraa hihitin alusta loppuun ja syynä uudelleen katseluun oli eiliseltä mieleen jäänyt kolmannen tuomarin kommentti: "You made being from Finland as something universal."

Tähän hätään en ihan äkkiä voi keksiä parempaa markkinointivalttia Suomelle. Erityisen siistiä tässä on se, että meitä sinisilmäisiä, rehellisiä ja avoimia juntteja täällä vielä riittää ylenmäärin ja juuri sillä, että kysymme tyhmiä kysymyksiä kuten "oh have you met my mother, you must have been working with her or something", annamme vastauksen, että vilpittömyys riisuu aseista.

Näin FB-feedissäni kommentin, jossa sanottiin keskustelupalstan olevan täynnä suomalaisten kommentteja, joissa kritisoitiin Leikolaa. Joidenkin turojen mielestä ei ole kuulemma yhtään hauska. Voihan siinä tulla kipeitä muistoja helposti itsestä, jos on alemmuudenkompleksi kielitaidon suhteen ja muistaa itsensä maailmalla nyökkäilemässä ujona, että "hello hello hello". Se on kuitenkin harhaa, sillä sinusta pidettiin varmasti! Muistelepa vaan palvelua, jota sait ja ystäviä, joita matkallasi teit!

Joskus huono käytös on hyvää käytöstä.

Me suomalaiset osaamme tämän.

Ja nyt voivat vielä lopuksi nostaa käden pystyyn kaikki ne 70-luvulla syntyneet, kenen äiti EI kehottanut syömään lautasta tyhjäksi?

Tarina valkoisesta naisesta ja Mustasta Barbaarista

Olen elämässäni saanut törmätä usein kaikenlaisiin julkisuuden henkilöihin, mutta pitänyt myös periaatteenani sitä, etten julkisesti niistä tapaamisista kerro, vaikka toimittajan koulutuksen olen saanutkin. Sovitut haastattelut radiossa aikoinaan olivat tietenkin asia erikseen, mutta ne jännittävimmät jutut olen jättänyt kertomatta, sillä mielestäni julkisuuden henkilöilläkin on oikeus yksityisyyteen ja paheksun syvästi iltapäivälehti tyyppistä journalismia, jossa juttu väännetään mistä tahansa tupeen kohotuksesta vain siksi, että kansa voisi mässäillä viha- tai kateuspäissään nälkäisenä, kuin korppi haaskalla.

Toinen periaatteeni on ollut, että en kerro tapahtumista ennen kuin niistä on kulunut 10 vuotta tai enemmän. Nyt aion rikkoa molempia periaatteitani, mutta mielestäni hyvästä syystä ja tällä tarinalla ei voi mässäillä yhtään sen enempää, kuin mitä itse tähti eli Musta Barbaari on jo eilen FB:ssä antanut itse itsestään.

Iltasanomat kerkesi jo raiskaamaan alkuperäisen uutisen näin:

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288752834268.html

Huomatkaa, että toimittaja ei ole sen vertaa vaivautunut lukemaan alkuperäistä postausta, että olisi huomannut, että jutun viimeinen lause ei ollut Nikanderin suusta, vaan Eski Veijalaisen.

Itse huomasin eilen, että kappas, Eski Veijalaisenkin kanssa minulla on yhteisiä ystäviä ainakin 5 ja kehtasin tapojeni vastaisesti lähettää miehelle kaveripyynnön ja meiliä.

Mitä oikein halusinkaan sanoa..? Sitä, että viime vuoden marraskuussa bongasin MB:n ensimmäisen kerran ja haistoin suunnattoman hyväntahtoisuuden helvetin kovan imagon takaa. Miten viehättävää! Uskoin siihen heti ja otin yhteyttä facebookissa hyväntekeväisyys kampanjan merkeissä ja sain yllätyksekseni vastauksen. Se  kuukausi, kun siinä sitten oltiin tekemässä yhdessä joululahjakeräys kamppista Siuntion vastaanottokeskuksen pakolaisille vakuutti minut siitä, että tästä jäbästä tulee vielä koko kansan lemmikki. James lahjoitti omista kamoistaan mm. iPodin, treenikamoja, vaatteita ja vaikka mitä ja sai väen liikkeelle niin, että Marskin Muksuissa meinattiin hukkua tavarapaljouteen alle viikossa, joka oli keräysajaksi asetettu. Lasten ilmeet tietysti oli luokkaa priceless, kun saavuimme paikalle joulupukki- ja muori tamineissa viemään lahjoja valmiiksi paketoituina jouluaaton aattona.

Kirjoitan tästä nyt siksi, että kun katsoo noita kommentteja MB:n facebook sivuilta, niin siellä on joitain talidomeja, jotka luulevat tämän aidosti olleen joku harhautus tai pr-stuntti, jolla "saadaan huomio käännettyä pois mamujen rikoksista" tai jotain muuta paskaa. Alkuperäisessä kirjoituksessa James kirjoittaa näin:

"Tässä hetkessä oli jotakin erityistä, en osaa sanoikskaan pukea.

Mä ajattelin, että kuinka ihmiset muuttuu ja kuinka rasismi menettää voimansa.

Mä ajattelin menneisyyden anteeksantamista ja millanen merkitys sillä on paremman tulevaisuuden rakentamisessa.
Mä ajattelin, että millaiset ennakkoluulot mulla oli Eskiä kohtaan ja kirosin jälkikäteen itteäni siitä.

Uskomatonta, kuinka paljon itse Eski Veijalainen opetti mulle ennakkoluuloista, erilaisuudesta ja kaikkein tärkeimmästä eli suvaitsevaisuudesta."

Ja minä ajattelin, että miten erityiset hetket vaan jotenkin tietää niiden tapahtuessa. Sen voi aavistaa, että nyt ollaan isojen asioiden äärellä, jotka voivat poikia jotakin mieletöntä tulevaisuudessa. Ajattelin myös miten tärkeää on pyrkiä murskaamaan jokainen ennakkoluulo ja -oletus ja ottaa itse selvää ihmisestä. Jos intuitio sanoo, että tämä on vastakohtani ja tästä ihmisestä en pidä, niin silti tulisi ottaa selvää  miksi? Tarkastella huolella omia vaikuttimiaan ja arvolatauksiaan. Vain niin voi löytää itsensä, kerta toisensa jälkeen!

Rakkaudesta häneen, rakkaudesta ruokaan

Ekadasina ruokakirjan julkistamistilaisuudessa

Pidän hauskimpana huumorien lajeista ironiaa ja nimenomaan itseironiaa. Kun se yhdistetään synkronismiin, jossa asiat tuntuvat tapahtuvan kuin tilauksesta ja ikään kuin kerroksittain ollaan henkilökohtaisen elämäni ytimessä. Näissä ajatuksissa piehtarointi on minusta yhtä herkullista kuin rakkaudella laitettu ruoka.

Koska tänäkään aamuna en avannut ensimmäisenä päivän sanomalehteä, vaan facebookin osui silmiini mielenkiintoinen päivitys siitä, mikä päivä vedalaisittain on meneillään. On "Ekadasi" eli 11 päivä uudenkuun ja täydenkuun jälkeen, joka vedojen mukaan on päivistä paras. Ekadasina paastoaminen voittaa kaikki muut vedoissa kuvaillut valat ja itsekuriharjoitukset. Ekadasi polttaa tuhkaksi kaikki keholla ja mielellä suoritetut synnit, eikä pelkästään valan seuraajalta, vaan myös hänen edesmenneiltä sukupolviltaan. Jos henkilöllä on maallisia toiveita, kuten saada rikkauksia, hyvä puoliso, kuuluisutta yms., niin ekadasina paastoaminen antaa näitä kaikkia.

Kaikkien 8-80-vuotiaiden tulisi seurata ekadasia, mutta jos tämä ei ole mahdollista, henkilö voi pyytää brahmanoita paastoamaan puolestaan tai pelkästään kuulemalla ekadasin kunniasta, arvostamalla ekadasia tai suunnittelemalla ekadasin seuraamista henkilö saa joka tapauksessa mitä suurimman hyödyn."

Lisäselvennyksenä mainittakoon, että viimeisen 5000 vuoden ajan n. miljardi intialaista siis suosii 24 kertaa vuodessa ekadasina vegeä, viljatonta & pavutonta linjaa. Paras olisi olla kokonaan ilman vettä ja syötävää. Jos on pakko syödä, niin auringonlaskun jälkeen hedelmiä, maitoa tms.

Ilman mitään tunnontuskia tein itselleni munakkaan aamiaiseksi, sillä valoja ei ole tullut vannottua, enkä syntynyt hinduksi. Tunsin kuitenkin olevani vallan onnekas, kun olin nyt kuullut taas jotain uutta ja mielenkiintoista ja tuumasin ilman muuta ajatuksen päivän paastosta kuukausittain olevan arvokas ja kunnioitettava. Niinpä päätin ottaa päivän mahdollisimman kevyesti. Päätös sai tukea, kun kokeilin jalkaan uusia, keväällä ostettuja housuja, jotka eivät silloin mahtuneet. Nyt mahtuivat, mutta olivat vieläkin aavistuksen liian pienet. Siinä sitten repiessäni vetskaria kiinni mietin, että pian tapaisin vanhan ystäväni, entisen huippumalli Vera Jordanovan, jonka kanssa vain pari viikkoa sitten istuimme Sandrossa ja kävimme läpi lähiaikojen synkroniteettia eli sattumia ja rakkauksia - niin vanhoja kuin uusia. Vielä silloin Veralla ei ollut aavistustakaan missä kirjanjulkistamistilaisuus pidettäisiin ja nyt olin matkalla ravintola Kappeliin jälleen mielessä ruoka ja rakkaus!

Tilaisuuden alussa puhui WSOY:n edustaja, joka tuntui hurmioituneen niin vuoden kestäneestä projektista kuin Verasta aidosti. Puheessaan hän sanoi Veran olevan niin auki ja avoin, että se innostus tarttuu ja miten tämä on kuin enkeli tai joutsen. Liikutuin kyyneliin heti alkumetreillä ja nyyhkin Kappelin Kreivitär kuoharilasin takana viidenkympin setelin näköisen nenäliinan kanssa haltioituneena siitä, että Vera oli saanut tilaisuuden, kirjoittanut, piirtänyt ja kuvannut yhdessä miehensä Federico Ruizin kanssa lähes 300-sivuisen, kovakantisen ja hienosti sidotun ruokakirjan vuodessa. Olin kuullut teoksesta sen alkumetreistä lähtien jotakin, mutta kun pitelin kirjaa käsissäni ja katsoin ystävääni, joka hehkui onnesta kertoessaan siitä, miltä sen tekeminen oli tuntunut ja millaista se oli ollut, niin muistin jälleen, miten tärkeää on heittäytyä tekemään niitä asioita mitä rakastaa ja mille oma arvomaailma rakentuu.

 Tässä vaiheessa päivä oli yli puolessa ja ekadasi oli äkkiä muisto vain, kun eteen kannettiin kotimaisia herkkuja; lohta, ruisleipää, sienisalaattia ja ties mitä poropyreetä taiten laitettuna. Mietin kirjan nimeä: Don't Miss a Bite – makuja ja muistoja maailmalta, olin hetken muistoissani maailmalla, Istanbulissa Veran kanssa ja näin mielessäni kuvan, missä Vera vie pois lautastani, jolla on jäljellä vielä yksi leipäpala ja miten roikun epätoivoisena itse lautasen toisessa reunassa kiinni. Tätä kuningasideaa ei valitettavasti ollut mahdollisuutta toteuttaa, joten avasin kirjan ensimmäisen sivun ja luin omistustekstin:

"Vanhemmilleni, jotka opettivat minulle, että perhe, joka syö, juo ja nauraa yhdessä, pysyy yhdessä."

Alkoi taas itkettää. Te, ketkä tunnette minut, saatatte heti ymmärtää miksi. Avioliittoni kokkiin on karilla, eikä syynä varmastikaan ole se, ettemmekö olisi syöneet yhdessä. Suhde ruokaan ja yhdessäoloon voi olla simppeli, kun se on kotoa lahjaksi saatu. Joillakin on sellainen onni tässä elämässä käynyt. Toisten meistä täytyy näinkin yksinkertaista asiaa opetella. 

Tilaisuuden jälkeen hain tyttäreni isältään ja tunsin ensimmäistä kertaa toukokuun alun jälkeen olevani tarpeeksi voimakas mennäkseni ovelle asti. Minut laskettiin sisään ja lapsi tuntui olevan häkeltynyt siitä, että olimme äkkiä kaikki yhdessä isän kotona. Pöydällä oli pastaa, Lumin herkkuruokaa. Omaan käteeni tuotiin punaviinilasi. Ihan pienen hetken kaikki oli hyvin, lähes kuin ennen. Vain nauru puuttui, eikä sitä voinut vaan ilmoille taikoa millään, sillä aika oli pysähtynyt välillämme johonkin, jossa hyvästä noiduttiin pahaa ja ymmärrys muuttui satuttamiseksi.

Niin me lähdimme käsi kädessä pois, tytär ja minä. Toisessa kainalossani kannoin suuresta rakkaudesta syntynyttä Veran ruokakirjaa ja toisessa valtavaa, muovista leikkikeittiötä lapselleni, jonka olin eilen ostanut kirpputorilta. Kotona laitoimme siihen uuteen keittiöön jääkaappiin leikkiruokia, kattilat liedelle ja astianpesualtaaseen, pikkuruisen ruokavaa'an hyllylle, silitysraudan laudalle ja jopa rätin pesukoneeseen. Valitsin Veran kirjasta reseptin sivulta 195, joka on kotoisin Istanbulista ja vaalin sitä kaikkea yhteisöllisyyttä ja perhekeskeisyyttä sydämessäni, mitä välimeren maat aina antavat ja avaavat tänäkin yönä kiitollisena tästä päivästä.

Huomenna teemme täytettyjä munakoisoja ja tsatsikia. 

Saamme nauttia ja rakastaa, äiti ja tytär, kahdestaan.

Hyvää matkaa uuteen alkuun jälleen Vera, valtamerten taa!

Voitto se on pienikin voitto

Viime viikolla Tukes kielsi ekokauppa Ruohonjuurta myymästä enää pesuaineita omiin täyttöpulloihin. Jotkut olivat käyneet jopa 7 vuotta täyttämässä omia pullojaan kaupalla, mutta nyt se oli ehdottomasti kiellettävä, koska pykälä ja byrokratia.

Taloussanomien juttu aiheesta

Tänään julkaistu juttu kertoo miten paine Tukesissa kasvoi liian suureksi ja päätös on päätetty kumota:

Tukes antoi periksi

Lisää hyviä uutisia:

Verkkoon on avautumassa palvelu, joka antaa päättäjille kasvot. Se varmasti omalta osaltaan edistää kollektiivista painetta, kun terassien ulkonäköuudistusta taas puuhataan kuitenkin ensi keväänä ja tutteli kielletään festivaaleilla:

Kuka päätti

Tämän blogin kirjoittaja on päättänyt nyt jotakuinkin erakoitua seuraavaksi kahdeksi viikoksi, sillä on ottanut vastaan intuitiivisen kirjoittamishaasteen, mikä pitää enemmän kiinni muistikirjassa, kuin koneella.

Aika näyttää mitä se tarkoittaa myös Tarun todeksi muodostumisen kannalta.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Muokattu klo. 18.19 - Takaisin lähtöruutuun

Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen

Arthur C. Clarken toinen laki

Clarken kaikki kolme lakia ovat:

1. Kun vanhempi tunnustettu tieteilijä sanoo jonkun olevan mahdollista, on hän todennäköisesti oikeassa, mutta väittäessään jonkin olevan mahdotonta on hän todennäköisesti väärässä.
2. Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen.
3. Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.

Olen inspiroitunut tästä jo edesmenneestä Jousimies herrasta viime aikojen työttömyyskeskusteluissa. Hän nimittäin totesi myös, että: 

“The goal of the future is full unemployment, so we can play. That’s why we have to destroy the present politico-economic system.” 

Clarke oli syntynyt samana vuonna, kuin Suomi itsenäistyi. En malta olla leikittelemättä ajatuksella, että juuri nyt hänen sanomaansa tulisi kiinnittää huomiota. Meitä suomalaisia kun on niin vähän, että PERIAATTEESSA totaalinen suunnanmuutos olisi mahdollista - oikeastaan asiassa kuin asiassa. Olemme miniatyyri valtio, joka voisi kokeilla kaikkea uutta mikäli sitä rohkeutta vaan riittäisi. Voisimme olla oikeasti edelläkävijöitä perässähiihtäjien sijasta, mikäli uskaltaisimme romuttaa vanhat rakenteet ja tuulettaa kunnolla. 

Eniten olen aina ihaillut ja kunnioittanut niitä ihmisiä, jotka ovat löytäneet sen jonkun asian, minkä tekeminen tekee heidät onnelliseksi ja tinkimättä myös tehneet niin huolimatta siitä, onko siitä aina saanut suoraan rahaa vaiko ei. Useimmiten ei, koska taiteilijoita ei arvosteta, mikäli uraa ei ole osannut rakentaa määrätietoisesti kaikenmaailman säätiöiden ja diplomien ja apurahojen kera alusta asti. En tosin tässä yhteydessä tarkoita lainkaan pelkästään taiteilijoita, vaan kaikkia oman elämänsä herroja: ihmisiä, jotka viihtyvät työssään ja joilla on terve omanarvontunto ja jotka osaavat myös hinnoitella työnsä kohtuullisesti.

Herää kysymys miten ihmiskunta on onnistunut rakentamaan näin vääristyneen maailman, jossa on sellaisia ammattinimikkeitä kuin alivaltiosihteerin toimistoassistentti tai muotoiluakatemian liiketoiminta- ja kulttuurialan osaamisaluejohtaja? Jos titteli ei meinaa mahtua käyntikorttiin, niin ei se kyllä silloin mahdu hattuunkaan; omaan tai muiden.

 Olemme onnistuneet vaikeuttamaan ennen näkemättömällä tavalla simppeleitä asioita. Tästä on tullut pysyvä suuntaus ja joka päivä kuitenkin ahdistumme siitä lisää. Vai väittääkö joku tosissaan, että säännöt ja rajoitukset ja tiukat rakenteet sekä hieno titteli olisivat jotenkin helpottaneet elämää? 

Paluu menneisyyteen ei ole vaihtoehto tietenkään sekään, mutta en millään voi uskoa tai hyväksyä sitä, etteikö asioita voisi huomattavasti yksinkertaistaa sen olemalla kuitenkin edelleen turvallista. Sillähän kaikkea hankaloittamista perustellaan kuitenkin; sinun ja minun hyvinvoinnillani ja turvallisuudellani! 


Sanonpa mistä olen itse syvästi huolissani: siitä, miten hermo kestää enää taistella eteenpäin tässä sääntöviidakossa. Työpaikoilla niitä luodaan jatkuvasti uusia, työtä hakiessa joudut nykyään täyttämään monimutkaisia verkkokaavakkeita jokaisella rekryfirmalla erikseen, yrittäjäksi pääset helposti, mutta starttirahan saaminen onkin sitten jo huomattavasti hankalampaa ja sitten tulevat ne muut säännöt...Vielä 90-luvulla oli paljon helpompaa esim. kaikenlaisten tapahtumien järjestäminen ja työllistyminen, mutta nyt se on jo itsessään rakettitiedettä, johon tarvitaan niin monta lupalappua, että into vaan hyytyy jo kalkkiviivoille. Tiedän, että en ole yksin ja samasta asiasta valittajia on monta. Huolemme on aiheellinen ja kasvaa päivä päivältä. Kuka astuisi nyt esiin Arthur C. Clarken jalanjäljillä ja tarjoaisi sellaista vallankumouksellista ratkaisua, joka saisi suuren, harmaan ja hiljaisen massan taakseen?

Onni ei tule kello kaulassa

 VAAN

Onni tulee puun takaa

kertoo päivän HS.

"Onnellisuudessa ei ole kyse siitä, miten hyvin ihmisellä menee yleisesti vaan enneminkin siitä, jos ihmisellä menee paremmin kuin hän on odottanut.

Tutkimuksen mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pessimisti ei pety ja matalat odotukset olisivat oikotie onneen. Tutkijoiden luoman matemaattisen mallin mukaan pessimismi ja matalat odotukset johtavat siihen, että ihminen on tyytymätön jo lähtökohtaisesti odottaessaan lopputulosta.

Jos ihmisellä on korkeat odotukset hän on odotusvaiheessa onnellisempi kuin jos odotukset ovat matalat."

 Tämän jutun paras anti oli ehdottomasti viesti pessimisteille yllä. Aika monta kertaa on kuullut toistettavan "pessimisti ei pety" mantraa varmaan itse kukin. Jostain syystä nämä ihmiset ovat lähes aina jotenkin harmaita, heillä on muutenkin kuivakka huumori ja elämä tuntuu potkivan päähän isolla kädellä.

"Ojanen vahvistaa, että odotuksilla on väliä. Professori kertoo tutkimuksissaan havainneensa, että jo pelkkä tieto siitä, että esimerkiksi terapia tai muuten hyödyllinen ohjelma kuten liikunta on alkamassa, kohottaa mielialaa ennen kuin mitään on varsinaisesti tapahtunut.

"Esimerkiksi liikuntaohjelmien vaikutukset näkyvät ennen kuin mitään fysiologisia vaikutuksia on ilmennyt", Ojanen huomauttaa."

Aivan. Ostin viime viikolla Vienolta Tuulahdukselta vähän käytetyn stepperin, joka oli ollut muutaman vuoden Vienolla vaatenaulakkona olohuoneessa. Itse olin odottanut löytäväni sellaisen edullisesti jo jonkin aikaa. Sain sen lounaan hinnalla ja raahasin hikipäissäni sen kolmanteen kerrokseen sohvan viereen. Odotin luonnollisesti heti tuloksia tai ainakin seuraavana päivänä. Nyt se on jo aivan selvästi auttanut niin, että kolmanteen kerrokseen kulkee kepeämmin ja tytär piiskaa personal trainerina vieressä. Itseasiassa odotan sen toimivan jatkossakin, vaikka en sen päälle joka päivä kapuaisikaan ja niin suuri on positiivisuuden ja optimismin voima, että sen takia tässä varmaan lopulta näinkin hyvissä voimissa porskutetaan, vaikka loppua on povattu ja jopa toivottu tänäkin vuonna ;-)

Mielen keskittäminen positiiviseen ajatteluun on asia, josta on puhuttu enenevissä määrin jo pitkään. Kaikenlaista gurua ja elämäntapaopusta on tarjolla pilvin pimein. Helppoa se ei ole silti kenellekään, mutta joillekin varmasti helpompaa kuin toisille. Mikä voisi sujua kuitenkin lähes jokaiselta olisi omien ajatustensa, toiveidensa ja tulosten tarkastelu. Ihmettelen suuresti sitä miksi skeptikot ja pessimistit eivät suostu ymmärtämään, että sitä kannattaisi kokeilla? Millä tavoin ja kuinka nopeasti henkilökohtaiset toiveet toteutuvat? Entä pelot? Molemmat ovat yhtä tärkeitä, yhtä painavia, yhtä takuuvarmasti ne toteutuvat.

Kumpi hallitsee? 

Pidä huolta, että se on rohkeus!

Näistä kannattaa pitää kirjaa itselle.

Mihin katosivat liberaalit?

Vapaus - mikä ihana sana

"Liberalismi (lat. liber ’vapaa’) on ideologia tai poliittinen suuntaus, joka pitää keskeisenä arvonaan vapautta jostakin ja vapautta johonkin."

Koko äänestysikäni ajan eli 23 vuotta olen mietiskellyt, että jos liittyisi johonkin puolueeseen, niin mihin? Olen pitänyt itseäni aina ilman muuta liberaalina, mutta päätynyt lopulta äänestämään henkilöä puolueen sijasta. Niinpä olen tullut äänestäneeksi vihreitä, vasemmistoa, piraatteja ja jopa kokoomusta (herra armahda!;). Koskaan en ole ollut tyytyväinen vaalituloksiin tai ehdokkaani aikaansaannoksiin, mikäli nyt on edes läpi päässyt ja näin on käynyt harvemmin.

Aloin tänään miettiä mihin katosivat liberaalit ja tutkimaan koko aatteen historiaa. liberaalit.fi sivusto on kokonaan kadonnut netistä ja puolue hajosi lopullisesti v. 2007 kannatuksen puutteessa. Aika jäätävää ottaen huomioon sen, millainen historia aatteella on Roomasta, Ranskan vallankumouksesta ja Amerikan sisällissodasta lähtien. Liberaalinen puolue (1880 – n. 1885) oli myös Suomen ensimmäinen varsinainen poliittinen puolue.

"Liberalismin perusajatuksena on, että valtio hoitaa korkeintaan vain sitä pienintä yhteistä tehtäväjoukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki hyväksyvät, ja loppu jätetään ihmisten itse päätettäväksi." 

Tässä kohdassa voit taputtaa käsiäsi yhteen, etkö? Kuulostaa fantastiselta, eikö?

Ilmeisesti liberaaleista tuli enimmäkseen keskustalaisia. Wikipedia, josta kaikki nämä tiedot ovat peräisin, esitteli yhtenä keskeisinä hahmoina aatteelle Suomessa tämän hepun: 

Santeri Alkio

Jos olisin elänyt vuosisadan alussa, niin olisin varmasti tykännyt hänestä!

Tosin tuo kieltolaki nyt taisi lähteä vähän lapasesta ja Santeri toimi itseään ja sanomaansa vastaan, mutta kellepä nyt ei joskus virheitä sattuisi? 

"Alkio oli myös pasifisti. Maan ääni -lehdessä hän kirjoitti 15. tammikuuta 1920 aikaansa edellä olleen, myöhemmin EU:n muodostumisessa osittain toteutuneen kirjoituksen: ”Kansojen liiton heimolaisajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Euroopan yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtojen väliltä katoaa tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.” Alkio itse kertoi saaneensa vaikutteita muun muassa Mahatma Gandhin politiikasta."

Ok. Koska olen laiskuuteen taipuvainen, en jaksanut alkaa selvittämään mihin katosi myös Jouni Flemming, joka ilmeisesti oli viimeinen libertarismin airut Suomessa. Mietin vain, että eikö tälle puolueelle todella ole enää tilausta? 

Kerronpa teille mikä missäkin nykyisten puolueiden julkisuuskuvassa on vikana:

• Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä (kok): 44 kansanedustajaa

Silmänkääntäjät ja itseensä tyytyväiset pelurit. Koostaan ja vallastaan huolimatta eivät lainkaan ole onnistuneet helpottamaan yksityisyrittäjän arkea, vaan päinvastoin. 

• Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä (sd): 42 kansanedustajaa

Kukkahattutädit, tanttarat, ainainen hernekeiton tarjoilu Hakaniemen torilla, vässykät ja mieleenpainumattomat mieskansanedustajat, ammattiyhdistysliikkeiden työntekijöiden hyvinvoinnin lisäämiseen keskittyminen varsinaisten duunareiden hyvinvointiin keskittymisen sijasta.

• Perussuomalaisten eduskuntaryhmä (ps): 38 kansanedustajaa

Mamuvastaisuus, muutama kaheli blaastajaa, jotka pilaavat koko puolueen maineen ja senkin vähän hyvän, mikä siellä kenties olisi. Yksinkertaisuus, vastarannan kiisket. 

• Keskustan eduskuntaryhmä (kesk): 35 kansanedustajaa

Juntit. Pekkarisen tupee ja syvälle jumiutunut mielikuva siitä, että ollaan vain maaseudun asialla. 

• Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä (vas): 12 kansanedustajaa

Punalippu, saamattomuus, akateemiset nysvääjät, taivaanrannan maalarit. 

• Vihreä eduskuntaryhmä (vihr): 10 kansanedustajaa

Liian kilttejä, ei löydy oikeasti radikaalia otetta (enää) ajamiinsa asioihin. Paljon hyvää puhetta, vähän tekoja. Heikkoja. Kun tulee tilanne, että pitäisi todella lyödä kantapäät santaan, pakenevat Kokoomuksen selän taakse. 

• Ruotsalainen eduskuntaryhmä (r): 10 kansanedustajaa

Ruotsalainen. Rantaruotsalainen. Ei muiden asialla; haluaa vain halvalla lohta, silakkaa ja purjeveneitä itselleen. 

• Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä (kd): 6 kansanedustajaa

Päivi Räsänen, alkoholipolitiikka, homovastaisuus. 

• Vasenryhmä (vr): 2 kansanedustajaa

Ei mielipidettä, ei mielikuvaa tai tietoa. 

• Muutos 2011 (m11): 1 kansanedustaja

2011. Se meni jo!

Nyt on joku Itsenäisyyspuoluekin olemassa ja siinä on taas se vika, että mielikuva, joka siitä muodostuu on automaattisesti tyypeistä, jotka pukeutuvat wife beatereihin ja juovat kaljaa ostarilla leijonakorut kaulassa.

Ei tässä enää ole lupaa odottaa ihmeitä politiikan suhteen, kun EU on yhtäkuin Suomi ja Suomi yhtä kuin EU. Se, että irtautuisimme eurosta ja lähtisimme Islannin tielle tai yrittäisimme takaisin samoille leveleille Norjan ja Ruotsin kanssa on ikävä kyllä äärimmäisen epätodennäköistä. Nykyisestä eduskunnasta pitäisi heivata 90 % nykyisistä kansanedustajista ovesta ulos, että noin isoja päätöksiä saataisiin tehtyä. Ne, ketkä siellä jo ovat, ovat ajat sitten myyneet itsensä Brysselissä tai ovat muuten vaan niin sitoutuneita ties mihin, että uudet ajatukset tai ideat torpataan torpedona heti suorilta käsin alas pelosta, että saisi hullun leiman otsaan, jos esittäisi jotakin oikeasti uutta ja mullistavaa.

Jos olisin fiksu, niin tekisin tälle jotakin. No, en ole, niin jätän muiden eteenpäin työstettäväksi ja pohdittavaksi.

Liberté!