Sanotaan, että tietääkseen mihin on menossa ihmisen on tiedettävä mistä on tulossa.
Isäni kirjasi vuonna 1983 ylös äitini isän, Antti Heikkilän tarinoita jatkosodasta. Antti eli Äijä, joksi häntä kutsuimme nukkui pois 1996 omassa sängyssään. Olin viimeisinäkin hetkenä siinä vieressä ja äijä tapasi sanoa aina mummolle ja kaikille muille, että rukoilkaa Tarun puolesta.
On siis vähintäänkin kohdallaan antaa hänen muistoilleen tilaa myös tässä blogissa.
Olit ihana isoisä, rakastin sinua hyvin paljon.
Antti Heikkilän kokemuksia jatkosodasta 1941 Onkamuksen taistelussa.
Muistiin merkinnyt Pekka Kivelä 23.10.1983
JP1, johon kuuluin, sai määräyksen lähteä ”iltapäivälenkille” kiertämään soita pitkin venäläisten selustaan Onkamuksessa. Komppanianpäällikkömme oli Reino Honkanen. Saavuimme puolenpäivän aikaan huoltotien varteen vihollisen selustaan.
Tietä pitkin tuli joitakin venäläisiä huoltoautoja. Olimme asettuneet pienen puron varteen, pienen sillan kupeeseen. Omat panssarintorjuntamiehemme olivat sillanvarressa asemissa. Olin pst-ryhmän johtaja ja pst-kiväärin takana, kun yksi huoltoauto tuli kohti. Ammuin autoa, joka suistui tien sivuun. Se pyöri monta kertaa ympäri ja kyydissä olleet pakenivat läheiseen lepikkoon. Tuo hetki meni nopeasti ohitse. En ehtinyt edes kovin paljon jännittää. Myöhemmin totesin, että laukaukseni oli mennyt auton syyläristä läpi.
Asemamme paljastuivat ja siksi lähdimme etenemään tien suunnassa vasenta puolta. Saavuimme suomaastoon, kunnes noin yksi kilometri Onkamuksen motista saimme vastaamme tehokasta tulta. Hyökkäysvaunut olivat asettuneet suorasuuntaukseen, ja niiden ammukset sivalsivat kuin piiskan iskut. Maastouduimme ja nuoret miehet kokivat osittaista pakokauhua. Osa nousi ylös ja alkoi paeta taaksepäin. Karjaisin: ”Maahan, ei askeltakaan taakse tai ammun!”
Hyökkäyksemme keskeytyi. Siirryimme suolta oikealle tien varren kahta puolta. Pst-ryhmän tehtävänä oli kaivaa poterot molemmille puolille tietä. Asetuimme niihin, eikä seuranneesta oleskeluajasta mielenkiintoa puuttunut. Olimme pienellä mäellä. Asemistamme alkoi tuuhea lehtimetsä. Ihmettelimme, kun näköpiirissämme tienmutkassa viholliset juoksivat vähän väliä tien yli. Emme tienneet, että pensaikossa aivan lähellämme oli hyökkäysvaunuja. Vihollinen yritti vähän väliä nousta yli pienin hyökkäyksin.
Kun olimme mäellä, hyökkäysvaunut tulivat. Ammuimme englantilaisella 14 mm:n pst-kivaarillä, mutta valojuovasta näimme, etteivät ne tehonneet. Kun yksi panssarivaunu tuli lähemmäksi, ryhmässäni ollut Toivo Ovaska heitti sen päälle kasapanoksen. Panos ei pysynyt kuitenkaan vaunun päällä.
Hyökkäysvaunu ajoi kuitenkin tienviereen. Kuljettaja kai epäili, että tie oli miinoitettu. Silloin vaunu törmäsi paksuun koivuun. Sotilaita tuli esiin vaunusta. Juoksin konepistoolin kanssa vaunua kohden, se ei päässyt minnekään.
Pyörittyään hetken hyökkäysvaunu irtosi. Pääsimme kuitenkin ampumaan vihollisia, kunnes oli pakko maastoutua. Hyökkäysvaunu jatkoi matkaa, kunnes pst-tykkimme tavoittivat sen.
Pian tuli toinenkin Voroshilov. Ovaska heitti jälleen kasapanoksen, joka vieri kuitenkin tielle ja räjähti siinä. Sillä kertaa vaunu pelastui, mutta pian takanamme olleet tykit tuhosivat senkin.
Nyt tuli venäläisten kuorma-auto motin suunnasta. Olin tiellä konepistoolin kanssa. Päästin auton noin 30 metrin päähän. Ammuin kohti kuljettajaa kertatulella ja tämä retkahti ovesta ulos. Vierellä oleva venäläinen luutnantti oli pyrkimässä autosta. Ammui hänet ja auto pysähtyi eteeni. Otin luutnantin karttalaukun ja Lahti-Saloranta –pistoolin. Auton lavalla oli vihollisia, jotka pakenivat lepikkoon. Vein karttalaukun pataljoonan komentajalle evl Wahlbeckille, joka antoi lämpimät kiitokset.
Siinä kyttäillessämme tuli toisen komppanian komentopaikasta tieto, että vihollisen huoltoautosta oli saatu korppuja. Oli menossa jo toinen päivä ilman ruokaa. Tietenkin korput houkuttelivat nopeasti komentopaikalle, mutta illan hämärtyessä vihollinen alkoi hyökätä. Joukkueenjohtaja huusi: ”Ettekö näe, että vihollinen hyökkää. Jättäkää korput!”
Vaikka tuli oli melko kiivasta, korput jaettiin kunnes säkki oli tyhjä. Sain itse kypärällisen korppuja. Juoksin alas, kun Ovaska huusi: ”Hyökkäysvaunuja!” Ehdin näkemään mukanamme kuljettamamme kasapanoksen, joka oli hieman vioittunut. Ovaska pyysi sitä, mutta minä sanoin: ”Minä tätä tarvitsen!”
Näimme jälleen tienmutkassa tulevan hyökkäysvaunun. Tällä oli perässään pst-tykki ja panoskärry. Kun vaunu oli kohdallamme, ammuimme sitä pst-kiväärillä, mutta ilman tehoa. Kun tankki oli kohdallani, makasin tien vieressä, ja tankki ampui selkäni ylitse metrin korkeudelta. Kun vaunu oli ohi, kuljettaja luuli vaarankin olevan ohitse ja vaihtoi nopeammalle.
Juoksin tankin perässä noin 200 metriä kilpaa. Tavoitin ensin tykin ja sitten panoskärryn. Pinnistin voimani äärimmilleen ja kiristin vielä vauhtia. Kiskaisin kasapanoksen sytyttimen ja panin panoksen tankin kannelle. Kuinka pitkältä tuntuikaan viiden sekunnin aika odottaa! Taivas tummui pamauksesta. Oli vain katsottava, ettei mitään putoa päälleni.
Aamulla totesimme, että kaksi kypärää oli vaunun sisällä. Miehet olivat palaneet kokonaan.
Taistelu jatkui jonkin aikaa, mutta osa vihollisista pääsi motista ulos. Seuraavana päivänä läksimme valloittamaan mottia alik Moilasen kanssa. Ilmoittauduimme tunnustelijoiksi. Tunkeuduimme korsu korsulta mottiin ja huusimme ”ruki veer” ja otimme 62 vankia. Joukkue tuli perässämme. Suurin osa vangeista antautui ja panimme heidät taaksemme marssimaan.
Näin päättyi Onkamuksen motti.
Syyskuun 13. päivä 1941, Kentjärvi
Olimme ajaneet vihollista takaa kovaa vauhtia. Saimme pataljoonasta käskyn, että meidän puolijoukkueemme tuli ottaa kosketus viholliseen. Joukkueenjohtaja käski minua ottamaan prikaatiin puhelun. Oli satanut ensi lumi, läksimme avoryhmityksessä. Lumen ansiosta näimme vihollisen etuvartiot, jotka olivat pakenemassa.
Etenimme kivalla tohinalla ampuen ja lähestyimme vihollista. Saimme apujoukkoja, mutta taistelu oli sokkotaistelua. Pimeässä näimme vain tulen. Hetken kuluttua rupesi kuulumaan hyökkäysvaunujen ääntä. Kasapanoksia ei ollut kenelläkään. Joukkueenjohtajamme oli kaatunut ja vastuu jäi minulle.
Olin siirtämässä miehiäni mäelle, josta oli hyvä näköala. Hyökkäysvaunut tulittivat, jolloin joukkueenjohtaja Kalevi Ihalainen tuli paikalle. ”Mitä täällä tehdään? tämä huusi. ”Siirrän poikia, etteivät jää hyökkäysvaunujen alle”, vastasin minä. ”Ei mihinkään”, sanoi Ihalainen. ”Ei sitten, miehet maahan”, huusin minä.
Hetken kuluttua tuli ammus, joka räjähti puissa. Sen sirpale osui viistosti silmästäni kitalakeen. Silmäni, alaluomi ja kitalaki haavoittuivat. Lähdin yksin joukkosidontapaikalle.
”Taisi mennä silmä”, sanoi lääkintämies. ”Taisi mennä”.
Kyllä tympäisi raskaasti. Kävelin siitä huolimatta hiljakseen. Ajattelin vain, että tulipa sieltä mitä vain, osukoon paremmin. Yhtä aikaa pataljoonankomentaja Honkasen kanssa saavuimme jsp:n teltalle. Sieltä menin Suvilahden kenttäsairaalaan, jossa silmä poistettiin.
Kuvassa vasemmalta minä, keskellä siskoni Meri ja oikealla siskoni Suvi v. 1979.
Isäni kirjasi vuonna 1983 ylös äitini isän, Antti Heikkilän tarinoita jatkosodasta. Antti eli Äijä, joksi häntä kutsuimme nukkui pois 1996 omassa sängyssään. Olin viimeisinäkin hetkenä siinä vieressä ja äijä tapasi sanoa aina mummolle ja kaikille muille, että rukoilkaa Tarun puolesta.
On siis vähintäänkin kohdallaan antaa hänen muistoilleen tilaa myös tässä blogissa.
Olit ihana isoisä, rakastin sinua hyvin paljon.
Antti Heikkilän kokemuksia jatkosodasta 1941 Onkamuksen taistelussa.
Muistiin merkinnyt Pekka Kivelä 23.10.1983
JP1, johon kuuluin, sai määräyksen lähteä ”iltapäivälenkille” kiertämään soita pitkin venäläisten selustaan Onkamuksessa. Komppanianpäällikkömme oli Reino Honkanen. Saavuimme puolenpäivän aikaan huoltotien varteen vihollisen selustaan.
Tietä pitkin tuli joitakin venäläisiä huoltoautoja. Olimme asettuneet pienen puron varteen, pienen sillan kupeeseen. Omat panssarintorjuntamiehemme olivat sillanvarressa asemissa. Olin pst-ryhmän johtaja ja pst-kiväärin takana, kun yksi huoltoauto tuli kohti. Ammuin autoa, joka suistui tien sivuun. Se pyöri monta kertaa ympäri ja kyydissä olleet pakenivat läheiseen lepikkoon. Tuo hetki meni nopeasti ohitse. En ehtinyt edes kovin paljon jännittää. Myöhemmin totesin, että laukaukseni oli mennyt auton syyläristä läpi.
Asemamme paljastuivat ja siksi lähdimme etenemään tien suunnassa vasenta puolta. Saavuimme suomaastoon, kunnes noin yksi kilometri Onkamuksen motista saimme vastaamme tehokasta tulta. Hyökkäysvaunut olivat asettuneet suorasuuntaukseen, ja niiden ammukset sivalsivat kuin piiskan iskut. Maastouduimme ja nuoret miehet kokivat osittaista pakokauhua. Osa nousi ylös ja alkoi paeta taaksepäin. Karjaisin: ”Maahan, ei askeltakaan taakse tai ammun!”
Hyökkäyksemme keskeytyi. Siirryimme suolta oikealle tien varren kahta puolta. Pst-ryhmän tehtävänä oli kaivaa poterot molemmille puolille tietä. Asetuimme niihin, eikä seuranneesta oleskeluajasta mielenkiintoa puuttunut. Olimme pienellä mäellä. Asemistamme alkoi tuuhea lehtimetsä. Ihmettelimme, kun näköpiirissämme tienmutkassa viholliset juoksivat vähän väliä tien yli. Emme tienneet, että pensaikossa aivan lähellämme oli hyökkäysvaunuja. Vihollinen yritti vähän väliä nousta yli pienin hyökkäyksin.
Kun olimme mäellä, hyökkäysvaunut tulivat. Ammuimme englantilaisella 14 mm:n pst-kivaarillä, mutta valojuovasta näimme, etteivät ne tehonneet. Kun yksi panssarivaunu tuli lähemmäksi, ryhmässäni ollut Toivo Ovaska heitti sen päälle kasapanoksen. Panos ei pysynyt kuitenkaan vaunun päällä.
Hyökkäysvaunu ajoi kuitenkin tienviereen. Kuljettaja kai epäili, että tie oli miinoitettu. Silloin vaunu törmäsi paksuun koivuun. Sotilaita tuli esiin vaunusta. Juoksin konepistoolin kanssa vaunua kohden, se ei päässyt minnekään.
Pyörittyään hetken hyökkäysvaunu irtosi. Pääsimme kuitenkin ampumaan vihollisia, kunnes oli pakko maastoutua. Hyökkäysvaunu jatkoi matkaa, kunnes pst-tykkimme tavoittivat sen.
Pian tuli toinenkin Voroshilov. Ovaska heitti jälleen kasapanoksen, joka vieri kuitenkin tielle ja räjähti siinä. Sillä kertaa vaunu pelastui, mutta pian takanamme olleet tykit tuhosivat senkin.
Nyt tuli venäläisten kuorma-auto motin suunnasta. Olin tiellä konepistoolin kanssa. Päästin auton noin 30 metrin päähän. Ammuin kohti kuljettajaa kertatulella ja tämä retkahti ovesta ulos. Vierellä oleva venäläinen luutnantti oli pyrkimässä autosta. Ammui hänet ja auto pysähtyi eteeni. Otin luutnantin karttalaukun ja Lahti-Saloranta –pistoolin. Auton lavalla oli vihollisia, jotka pakenivat lepikkoon. Vein karttalaukun pataljoonan komentajalle evl Wahlbeckille, joka antoi lämpimät kiitokset.
Siinä kyttäillessämme tuli toisen komppanian komentopaikasta tieto, että vihollisen huoltoautosta oli saatu korppuja. Oli menossa jo toinen päivä ilman ruokaa. Tietenkin korput houkuttelivat nopeasti komentopaikalle, mutta illan hämärtyessä vihollinen alkoi hyökätä. Joukkueenjohtaja huusi: ”Ettekö näe, että vihollinen hyökkää. Jättäkää korput!”
Vaikka tuli oli melko kiivasta, korput jaettiin kunnes säkki oli tyhjä. Sain itse kypärällisen korppuja. Juoksin alas, kun Ovaska huusi: ”Hyökkäysvaunuja!” Ehdin näkemään mukanamme kuljettamamme kasapanoksen, joka oli hieman vioittunut. Ovaska pyysi sitä, mutta minä sanoin: ”Minä tätä tarvitsen!”
Näimme jälleen tienmutkassa tulevan hyökkäysvaunun. Tällä oli perässään pst-tykki ja panoskärry. Kun vaunu oli kohdallamme, ammuimme sitä pst-kiväärillä, mutta ilman tehoa. Kun tankki oli kohdallani, makasin tien vieressä, ja tankki ampui selkäni ylitse metrin korkeudelta. Kun vaunu oli ohi, kuljettaja luuli vaarankin olevan ohitse ja vaihtoi nopeammalle.
Juoksin tankin perässä noin 200 metriä kilpaa. Tavoitin ensin tykin ja sitten panoskärryn. Pinnistin voimani äärimmilleen ja kiristin vielä vauhtia. Kiskaisin kasapanoksen sytyttimen ja panin panoksen tankin kannelle. Kuinka pitkältä tuntuikaan viiden sekunnin aika odottaa! Taivas tummui pamauksesta. Oli vain katsottava, ettei mitään putoa päälleni.
Aamulla totesimme, että kaksi kypärää oli vaunun sisällä. Miehet olivat palaneet kokonaan.
Taistelu jatkui jonkin aikaa, mutta osa vihollisista pääsi motista ulos. Seuraavana päivänä läksimme valloittamaan mottia alik Moilasen kanssa. Ilmoittauduimme tunnustelijoiksi. Tunkeuduimme korsu korsulta mottiin ja huusimme ”ruki veer” ja otimme 62 vankia. Joukkue tuli perässämme. Suurin osa vangeista antautui ja panimme heidät taaksemme marssimaan.
Näin päättyi Onkamuksen motti.
Syyskuun 13. päivä 1941, Kentjärvi
Olimme ajaneet vihollista takaa kovaa vauhtia. Saimme pataljoonasta käskyn, että meidän puolijoukkueemme tuli ottaa kosketus viholliseen. Joukkueenjohtaja käski minua ottamaan prikaatiin puhelun. Oli satanut ensi lumi, läksimme avoryhmityksessä. Lumen ansiosta näimme vihollisen etuvartiot, jotka olivat pakenemassa.
Etenimme kivalla tohinalla ampuen ja lähestyimme vihollista. Saimme apujoukkoja, mutta taistelu oli sokkotaistelua. Pimeässä näimme vain tulen. Hetken kuluttua rupesi kuulumaan hyökkäysvaunujen ääntä. Kasapanoksia ei ollut kenelläkään. Joukkueenjohtajamme oli kaatunut ja vastuu jäi minulle.
Olin siirtämässä miehiäni mäelle, josta oli hyvä näköala. Hyökkäysvaunut tulittivat, jolloin joukkueenjohtaja Kalevi Ihalainen tuli paikalle. ”Mitä täällä tehdään? tämä huusi. ”Siirrän poikia, etteivät jää hyökkäysvaunujen alle”, vastasin minä. ”Ei mihinkään”, sanoi Ihalainen. ”Ei sitten, miehet maahan”, huusin minä.
Hetken kuluttua tuli ammus, joka räjähti puissa. Sen sirpale osui viistosti silmästäni kitalakeen. Silmäni, alaluomi ja kitalaki haavoittuivat. Lähdin yksin joukkosidontapaikalle.
”Taisi mennä silmä”, sanoi lääkintämies. ”Taisi mennä”.
Kyllä tympäisi raskaasti. Kävelin siitä huolimatta hiljakseen. Ajattelin vain, että tulipa sieltä mitä vain, osukoon paremmin. Yhtä aikaa pataljoonankomentaja Honkasen kanssa saavuimme jsp:n teltalle. Sieltä menin Suvilahden kenttäsairaalaan, jossa silmä poistettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti