Rakkaudesta häneen, rakkaudesta ruokaan

Ekadasina ruokakirjan julkistamistilaisuudessa

Pidän hauskimpana huumorien lajeista ironiaa ja nimenomaan itseironiaa. Kun se yhdistetään synkronismiin, jossa asiat tuntuvat tapahtuvan kuin tilauksesta ja ikään kuin kerroksittain ollaan henkilökohtaisen elämäni ytimessä. Näissä ajatuksissa piehtarointi on minusta yhtä herkullista kuin rakkaudella laitettu ruoka.

Koska tänäkään aamuna en avannut ensimmäisenä päivän sanomalehteä, vaan facebookin osui silmiini mielenkiintoinen päivitys siitä, mikä päivä vedalaisittain on meneillään. On "Ekadasi" eli 11 päivä uudenkuun ja täydenkuun jälkeen, joka vedojen mukaan on päivistä paras. Ekadasina paastoaminen voittaa kaikki muut vedoissa kuvaillut valat ja itsekuriharjoitukset. Ekadasi polttaa tuhkaksi kaikki keholla ja mielellä suoritetut synnit, eikä pelkästään valan seuraajalta, vaan myös hänen edesmenneiltä sukupolviltaan. Jos henkilöllä on maallisia toiveita, kuten saada rikkauksia, hyvä puoliso, kuuluisutta yms., niin ekadasina paastoaminen antaa näitä kaikkia.

Kaikkien 8-80-vuotiaiden tulisi seurata ekadasia, mutta jos tämä ei ole mahdollista, henkilö voi pyytää brahmanoita paastoamaan puolestaan tai pelkästään kuulemalla ekadasin kunniasta, arvostamalla ekadasia tai suunnittelemalla ekadasin seuraamista henkilö saa joka tapauksessa mitä suurimman hyödyn."

Lisäselvennyksenä mainittakoon, että viimeisen 5000 vuoden ajan n. miljardi intialaista siis suosii 24 kertaa vuodessa ekadasina vegeä, viljatonta & pavutonta linjaa. Paras olisi olla kokonaan ilman vettä ja syötävää. Jos on pakko syödä, niin auringonlaskun jälkeen hedelmiä, maitoa tms.

Ilman mitään tunnontuskia tein itselleni munakkaan aamiaiseksi, sillä valoja ei ole tullut vannottua, enkä syntynyt hinduksi. Tunsin kuitenkin olevani vallan onnekas, kun olin nyt kuullut taas jotain uutta ja mielenkiintoista ja tuumasin ilman muuta ajatuksen päivän paastosta kuukausittain olevan arvokas ja kunnioitettava. Niinpä päätin ottaa päivän mahdollisimman kevyesti. Päätös sai tukea, kun kokeilin jalkaan uusia, keväällä ostettuja housuja, jotka eivät silloin mahtuneet. Nyt mahtuivat, mutta olivat vieläkin aavistuksen liian pienet. Siinä sitten repiessäni vetskaria kiinni mietin, että pian tapaisin vanhan ystäväni, entisen huippumalli Vera Jordanovan, jonka kanssa vain pari viikkoa sitten istuimme Sandrossa ja kävimme läpi lähiaikojen synkroniteettia eli sattumia ja rakkauksia - niin vanhoja kuin uusia. Vielä silloin Veralla ei ollut aavistustakaan missä kirjanjulkistamistilaisuus pidettäisiin ja nyt olin matkalla ravintola Kappeliin jälleen mielessä ruoka ja rakkaus!

Tilaisuuden alussa puhui WSOY:n edustaja, joka tuntui hurmioituneen niin vuoden kestäneestä projektista kuin Verasta aidosti. Puheessaan hän sanoi Veran olevan niin auki ja avoin, että se innostus tarttuu ja miten tämä on kuin enkeli tai joutsen. Liikutuin kyyneliin heti alkumetreillä ja nyyhkin Kappelin Kreivitär kuoharilasin takana viidenkympin setelin näköisen nenäliinan kanssa haltioituneena siitä, että Vera oli saanut tilaisuuden, kirjoittanut, piirtänyt ja kuvannut yhdessä miehensä Federico Ruizin kanssa lähes 300-sivuisen, kovakantisen ja hienosti sidotun ruokakirjan vuodessa. Olin kuullut teoksesta sen alkumetreistä lähtien jotakin, mutta kun pitelin kirjaa käsissäni ja katsoin ystävääni, joka hehkui onnesta kertoessaan siitä, miltä sen tekeminen oli tuntunut ja millaista se oli ollut, niin muistin jälleen, miten tärkeää on heittäytyä tekemään niitä asioita mitä rakastaa ja mille oma arvomaailma rakentuu.

 Tässä vaiheessa päivä oli yli puolessa ja ekadasi oli äkkiä muisto vain, kun eteen kannettiin kotimaisia herkkuja; lohta, ruisleipää, sienisalaattia ja ties mitä poropyreetä taiten laitettuna. Mietin kirjan nimeä: Don't Miss a Bite – makuja ja muistoja maailmalta, olin hetken muistoissani maailmalla, Istanbulissa Veran kanssa ja näin mielessäni kuvan, missä Vera vie pois lautastani, jolla on jäljellä vielä yksi leipäpala ja miten roikun epätoivoisena itse lautasen toisessa reunassa kiinni. Tätä kuningasideaa ei valitettavasti ollut mahdollisuutta toteuttaa, joten avasin kirjan ensimmäisen sivun ja luin omistustekstin:

"Vanhemmilleni, jotka opettivat minulle, että perhe, joka syö, juo ja nauraa yhdessä, pysyy yhdessä."

Alkoi taas itkettää. Te, ketkä tunnette minut, saatatte heti ymmärtää miksi. Avioliittoni kokkiin on karilla, eikä syynä varmastikaan ole se, ettemmekö olisi syöneet yhdessä. Suhde ruokaan ja yhdessäoloon voi olla simppeli, kun se on kotoa lahjaksi saatu. Joillakin on sellainen onni tässä elämässä käynyt. Toisten meistä täytyy näinkin yksinkertaista asiaa opetella. 

Tilaisuuden jälkeen hain tyttäreni isältään ja tunsin ensimmäistä kertaa toukokuun alun jälkeen olevani tarpeeksi voimakas mennäkseni ovelle asti. Minut laskettiin sisään ja lapsi tuntui olevan häkeltynyt siitä, että olimme äkkiä kaikki yhdessä isän kotona. Pöydällä oli pastaa, Lumin herkkuruokaa. Omaan käteeni tuotiin punaviinilasi. Ihan pienen hetken kaikki oli hyvin, lähes kuin ennen. Vain nauru puuttui, eikä sitä voinut vaan ilmoille taikoa millään, sillä aika oli pysähtynyt välillämme johonkin, jossa hyvästä noiduttiin pahaa ja ymmärrys muuttui satuttamiseksi.

Niin me lähdimme käsi kädessä pois, tytär ja minä. Toisessa kainalossani kannoin suuresta rakkaudesta syntynyttä Veran ruokakirjaa ja toisessa valtavaa, muovista leikkikeittiötä lapselleni, jonka olin eilen ostanut kirpputorilta. Kotona laitoimme siihen uuteen keittiöön jääkaappiin leikkiruokia, kattilat liedelle ja astianpesualtaaseen, pikkuruisen ruokavaa'an hyllylle, silitysraudan laudalle ja jopa rätin pesukoneeseen. Valitsin Veran kirjasta reseptin sivulta 195, joka on kotoisin Istanbulista ja vaalin sitä kaikkea yhteisöllisyyttä ja perhekeskeisyyttä sydämessäni, mitä välimeren maat aina antavat ja avaavat tänäkin yönä kiitollisena tästä päivästä.

Huomenna teemme täytettyjä munakoisoja ja tsatsikia. 

Saamme nauttia ja rakastaa, äiti ja tytär, kahdestaan.

Hyvää matkaa uuteen alkuun jälleen Vera, valtamerten taa!

Voitto se on pienikin voitto

Viime viikolla Tukes kielsi ekokauppa Ruohonjuurta myymästä enää pesuaineita omiin täyttöpulloihin. Jotkut olivat käyneet jopa 7 vuotta täyttämässä omia pullojaan kaupalla, mutta nyt se oli ehdottomasti kiellettävä, koska pykälä ja byrokratia.

Taloussanomien juttu aiheesta

Tänään julkaistu juttu kertoo miten paine Tukesissa kasvoi liian suureksi ja päätös on päätetty kumota:

Tukes antoi periksi

Lisää hyviä uutisia:

Verkkoon on avautumassa palvelu, joka antaa päättäjille kasvot. Se varmasti omalta osaltaan edistää kollektiivista painetta, kun terassien ulkonäköuudistusta taas puuhataan kuitenkin ensi keväänä ja tutteli kielletään festivaaleilla:

Kuka päätti

Tämän blogin kirjoittaja on päättänyt nyt jotakuinkin erakoitua seuraavaksi kahdeksi viikoksi, sillä on ottanut vastaan intuitiivisen kirjoittamishaasteen, mikä pitää enemmän kiinni muistikirjassa, kuin koneella.

Aika näyttää mitä se tarkoittaa myös Tarun todeksi muodostumisen kannalta.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Muokattu klo. 18.19 - Takaisin lähtöruutuun

Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen

Arthur C. Clarken toinen laki

Clarken kaikki kolme lakia ovat:

1. Kun vanhempi tunnustettu tieteilijä sanoo jonkun olevan mahdollista, on hän todennäköisesti oikeassa, mutta väittäessään jonkin olevan mahdotonta on hän todennäköisesti väärässä.
2. Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen.
3. Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.

Olen inspiroitunut tästä jo edesmenneestä Jousimies herrasta viime aikojen työttömyyskeskusteluissa. Hän nimittäin totesi myös, että: 

“The goal of the future is full unemployment, so we can play. That’s why we have to destroy the present politico-economic system.” 

Clarke oli syntynyt samana vuonna, kuin Suomi itsenäistyi. En malta olla leikittelemättä ajatuksella, että juuri nyt hänen sanomaansa tulisi kiinnittää huomiota. Meitä suomalaisia kun on niin vähän, että PERIAATTEESSA totaalinen suunnanmuutos olisi mahdollista - oikeastaan asiassa kuin asiassa. Olemme miniatyyri valtio, joka voisi kokeilla kaikkea uutta mikäli sitä rohkeutta vaan riittäisi. Voisimme olla oikeasti edelläkävijöitä perässähiihtäjien sijasta, mikäli uskaltaisimme romuttaa vanhat rakenteet ja tuulettaa kunnolla. 

Eniten olen aina ihaillut ja kunnioittanut niitä ihmisiä, jotka ovat löytäneet sen jonkun asian, minkä tekeminen tekee heidät onnelliseksi ja tinkimättä myös tehneet niin huolimatta siitä, onko siitä aina saanut suoraan rahaa vaiko ei. Useimmiten ei, koska taiteilijoita ei arvosteta, mikäli uraa ei ole osannut rakentaa määrätietoisesti kaikenmaailman säätiöiden ja diplomien ja apurahojen kera alusta asti. En tosin tässä yhteydessä tarkoita lainkaan pelkästään taiteilijoita, vaan kaikkia oman elämänsä herroja: ihmisiä, jotka viihtyvät työssään ja joilla on terve omanarvontunto ja jotka osaavat myös hinnoitella työnsä kohtuullisesti.

Herää kysymys miten ihmiskunta on onnistunut rakentamaan näin vääristyneen maailman, jossa on sellaisia ammattinimikkeitä kuin alivaltiosihteerin toimistoassistentti tai muotoiluakatemian liiketoiminta- ja kulttuurialan osaamisaluejohtaja? Jos titteli ei meinaa mahtua käyntikorttiin, niin ei se kyllä silloin mahdu hattuunkaan; omaan tai muiden.

 Olemme onnistuneet vaikeuttamaan ennen näkemättömällä tavalla simppeleitä asioita. Tästä on tullut pysyvä suuntaus ja joka päivä kuitenkin ahdistumme siitä lisää. Vai väittääkö joku tosissaan, että säännöt ja rajoitukset ja tiukat rakenteet sekä hieno titteli olisivat jotenkin helpottaneet elämää? 

Paluu menneisyyteen ei ole vaihtoehto tietenkään sekään, mutta en millään voi uskoa tai hyväksyä sitä, etteikö asioita voisi huomattavasti yksinkertaistaa sen olemalla kuitenkin edelleen turvallista. Sillähän kaikkea hankaloittamista perustellaan kuitenkin; sinun ja minun hyvinvoinnillani ja turvallisuudellani! 


Sanonpa mistä olen itse syvästi huolissani: siitä, miten hermo kestää enää taistella eteenpäin tässä sääntöviidakossa. Työpaikoilla niitä luodaan jatkuvasti uusia, työtä hakiessa joudut nykyään täyttämään monimutkaisia verkkokaavakkeita jokaisella rekryfirmalla erikseen, yrittäjäksi pääset helposti, mutta starttirahan saaminen onkin sitten jo huomattavasti hankalampaa ja sitten tulevat ne muut säännöt...Vielä 90-luvulla oli paljon helpompaa esim. kaikenlaisten tapahtumien järjestäminen ja työllistyminen, mutta nyt se on jo itsessään rakettitiedettä, johon tarvitaan niin monta lupalappua, että into vaan hyytyy jo kalkkiviivoille. Tiedän, että en ole yksin ja samasta asiasta valittajia on monta. Huolemme on aiheellinen ja kasvaa päivä päivältä. Kuka astuisi nyt esiin Arthur C. Clarken jalanjäljillä ja tarjoaisi sellaista vallankumouksellista ratkaisua, joka saisi suuren, harmaan ja hiljaisen massan taakseen?

Onni ei tule kello kaulassa

 VAAN

Onni tulee puun takaa

kertoo päivän HS.

"Onnellisuudessa ei ole kyse siitä, miten hyvin ihmisellä menee yleisesti vaan enneminkin siitä, jos ihmisellä menee paremmin kuin hän on odottanut.

Tutkimuksen mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pessimisti ei pety ja matalat odotukset olisivat oikotie onneen. Tutkijoiden luoman matemaattisen mallin mukaan pessimismi ja matalat odotukset johtavat siihen, että ihminen on tyytymätön jo lähtökohtaisesti odottaessaan lopputulosta.

Jos ihmisellä on korkeat odotukset hän on odotusvaiheessa onnellisempi kuin jos odotukset ovat matalat."

 Tämän jutun paras anti oli ehdottomasti viesti pessimisteille yllä. Aika monta kertaa on kuullut toistettavan "pessimisti ei pety" mantraa varmaan itse kukin. Jostain syystä nämä ihmiset ovat lähes aina jotenkin harmaita, heillä on muutenkin kuivakka huumori ja elämä tuntuu potkivan päähän isolla kädellä.

"Ojanen vahvistaa, että odotuksilla on väliä. Professori kertoo tutkimuksissaan havainneensa, että jo pelkkä tieto siitä, että esimerkiksi terapia tai muuten hyödyllinen ohjelma kuten liikunta on alkamassa, kohottaa mielialaa ennen kuin mitään on varsinaisesti tapahtunut.

"Esimerkiksi liikuntaohjelmien vaikutukset näkyvät ennen kuin mitään fysiologisia vaikutuksia on ilmennyt", Ojanen huomauttaa."

Aivan. Ostin viime viikolla Vienolta Tuulahdukselta vähän käytetyn stepperin, joka oli ollut muutaman vuoden Vienolla vaatenaulakkona olohuoneessa. Itse olin odottanut löytäväni sellaisen edullisesti jo jonkin aikaa. Sain sen lounaan hinnalla ja raahasin hikipäissäni sen kolmanteen kerrokseen sohvan viereen. Odotin luonnollisesti heti tuloksia tai ainakin seuraavana päivänä. Nyt se on jo aivan selvästi auttanut niin, että kolmanteen kerrokseen kulkee kepeämmin ja tytär piiskaa personal trainerina vieressä. Itseasiassa odotan sen toimivan jatkossakin, vaikka en sen päälle joka päivä kapuaisikaan ja niin suuri on positiivisuuden ja optimismin voima, että sen takia tässä varmaan lopulta näinkin hyvissä voimissa porskutetaan, vaikka loppua on povattu ja jopa toivottu tänäkin vuonna ;-)

Mielen keskittäminen positiiviseen ajatteluun on asia, josta on puhuttu enenevissä määrin jo pitkään. Kaikenlaista gurua ja elämäntapaopusta on tarjolla pilvin pimein. Helppoa se ei ole silti kenellekään, mutta joillekin varmasti helpompaa kuin toisille. Mikä voisi sujua kuitenkin lähes jokaiselta olisi omien ajatustensa, toiveidensa ja tulosten tarkastelu. Ihmettelen suuresti sitä miksi skeptikot ja pessimistit eivät suostu ymmärtämään, että sitä kannattaisi kokeilla? Millä tavoin ja kuinka nopeasti henkilökohtaiset toiveet toteutuvat? Entä pelot? Molemmat ovat yhtä tärkeitä, yhtä painavia, yhtä takuuvarmasti ne toteutuvat.

Kumpi hallitsee? 

Pidä huolta, että se on rohkeus!

Näistä kannattaa pitää kirjaa itselle.

Mihin katosivat liberaalit?

Vapaus - mikä ihana sana

"Liberalismi (lat. liber ’vapaa’) on ideologia tai poliittinen suuntaus, joka pitää keskeisenä arvonaan vapautta jostakin ja vapautta johonkin."

Koko äänestysikäni ajan eli 23 vuotta olen mietiskellyt, että jos liittyisi johonkin puolueeseen, niin mihin? Olen pitänyt itseäni aina ilman muuta liberaalina, mutta päätynyt lopulta äänestämään henkilöä puolueen sijasta. Niinpä olen tullut äänestäneeksi vihreitä, vasemmistoa, piraatteja ja jopa kokoomusta (herra armahda!;). Koskaan en ole ollut tyytyväinen vaalituloksiin tai ehdokkaani aikaansaannoksiin, mikäli nyt on edes läpi päässyt ja näin on käynyt harvemmin.

Aloin tänään miettiä mihin katosivat liberaalit ja tutkimaan koko aatteen historiaa. liberaalit.fi sivusto on kokonaan kadonnut netistä ja puolue hajosi lopullisesti v. 2007 kannatuksen puutteessa. Aika jäätävää ottaen huomioon sen, millainen historia aatteella on Roomasta, Ranskan vallankumouksesta ja Amerikan sisällissodasta lähtien. Liberaalinen puolue (1880 – n. 1885) oli myös Suomen ensimmäinen varsinainen poliittinen puolue.

"Liberalismin perusajatuksena on, että valtio hoitaa korkeintaan vain sitä pienintä yhteistä tehtäväjoukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki hyväksyvät, ja loppu jätetään ihmisten itse päätettäväksi." 

Tässä kohdassa voit taputtaa käsiäsi yhteen, etkö? Kuulostaa fantastiselta, eikö?

Ilmeisesti liberaaleista tuli enimmäkseen keskustalaisia. Wikipedia, josta kaikki nämä tiedot ovat peräisin, esitteli yhtenä keskeisinä hahmoina aatteelle Suomessa tämän hepun: 

Santeri Alkio

Jos olisin elänyt vuosisadan alussa, niin olisin varmasti tykännyt hänestä!

Tosin tuo kieltolaki nyt taisi lähteä vähän lapasesta ja Santeri toimi itseään ja sanomaansa vastaan, mutta kellepä nyt ei joskus virheitä sattuisi? 

"Alkio oli myös pasifisti. Maan ääni -lehdessä hän kirjoitti 15. tammikuuta 1920 aikaansa edellä olleen, myöhemmin EU:n muodostumisessa osittain toteutuneen kirjoituksen: ”Kansojen liiton heimolaisajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Euroopan yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtojen väliltä katoaa tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.” Alkio itse kertoi saaneensa vaikutteita muun muassa Mahatma Gandhin politiikasta."

Ok. Koska olen laiskuuteen taipuvainen, en jaksanut alkaa selvittämään mihin katosi myös Jouni Flemming, joka ilmeisesti oli viimeinen libertarismin airut Suomessa. Mietin vain, että eikö tälle puolueelle todella ole enää tilausta? 

Kerronpa teille mikä missäkin nykyisten puolueiden julkisuuskuvassa on vikana:

• Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä (kok): 44 kansanedustajaa

Silmänkääntäjät ja itseensä tyytyväiset pelurit. Koostaan ja vallastaan huolimatta eivät lainkaan ole onnistuneet helpottamaan yksityisyrittäjän arkea, vaan päinvastoin. 

• Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä (sd): 42 kansanedustajaa

Kukkahattutädit, tanttarat, ainainen hernekeiton tarjoilu Hakaniemen torilla, vässykät ja mieleenpainumattomat mieskansanedustajat, ammattiyhdistysliikkeiden työntekijöiden hyvinvoinnin lisäämiseen keskittyminen varsinaisten duunareiden hyvinvointiin keskittymisen sijasta.

• Perussuomalaisten eduskuntaryhmä (ps): 38 kansanedustajaa

Mamuvastaisuus, muutama kaheli blaastajaa, jotka pilaavat koko puolueen maineen ja senkin vähän hyvän, mikä siellä kenties olisi. Yksinkertaisuus, vastarannan kiisket. 

• Keskustan eduskuntaryhmä (kesk): 35 kansanedustajaa

Juntit. Pekkarisen tupee ja syvälle jumiutunut mielikuva siitä, että ollaan vain maaseudun asialla. 

• Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä (vas): 12 kansanedustajaa

Punalippu, saamattomuus, akateemiset nysvääjät, taivaanrannan maalarit. 

• Vihreä eduskuntaryhmä (vihr): 10 kansanedustajaa

Liian kilttejä, ei löydy oikeasti radikaalia otetta (enää) ajamiinsa asioihin. Paljon hyvää puhetta, vähän tekoja. Heikkoja. Kun tulee tilanne, että pitäisi todella lyödä kantapäät santaan, pakenevat Kokoomuksen selän taakse. 

• Ruotsalainen eduskuntaryhmä (r): 10 kansanedustajaa

Ruotsalainen. Rantaruotsalainen. Ei muiden asialla; haluaa vain halvalla lohta, silakkaa ja purjeveneitä itselleen. 

• Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä (kd): 6 kansanedustajaa

Päivi Räsänen, alkoholipolitiikka, homovastaisuus. 

• Vasenryhmä (vr): 2 kansanedustajaa

Ei mielipidettä, ei mielikuvaa tai tietoa. 

• Muutos 2011 (m11): 1 kansanedustaja

2011. Se meni jo!

Nyt on joku Itsenäisyyspuoluekin olemassa ja siinä on taas se vika, että mielikuva, joka siitä muodostuu on automaattisesti tyypeistä, jotka pukeutuvat wife beatereihin ja juovat kaljaa ostarilla leijonakorut kaulassa.

Ei tässä enää ole lupaa odottaa ihmeitä politiikan suhteen, kun EU on yhtäkuin Suomi ja Suomi yhtä kuin EU. Se, että irtautuisimme eurosta ja lähtisimme Islannin tielle tai yrittäisimme takaisin samoille leveleille Norjan ja Ruotsin kanssa on ikävä kyllä äärimmäisen epätodennäköistä. Nykyisestä eduskunnasta pitäisi heivata 90 % nykyisistä kansanedustajista ovesta ulos, että noin isoja päätöksiä saataisiin tehtyä. Ne, ketkä siellä jo ovat, ovat ajat sitten myyneet itsensä Brysselissä tai ovat muuten vaan niin sitoutuneita ties mihin, että uudet ajatukset tai ideat torpataan torpedona heti suorilta käsin alas pelosta, että saisi hullun leiman otsaan, jos esittäisi jotakin oikeasti uutta ja mullistavaa.

Jos olisin fiksu, niin tekisin tälle jotakin. No, en ole, niin jätän muiden eteenpäin työstettäväksi ja pohdittavaksi.

Liberté!

Byrokraateista ja alfa uroksista

Erään orjuutetun tarina

(warning: sisältää runsaasti stereotypioita)

Nousipa mieleeni tänään eräs kohtalo takavuosilta, kun näin Päivän Byrokraatti -sivulla ja Hesarissa jutun Trafin pöyristyttävästä sekoilusta. Kuka kaipaa linkkejä voi itse etsiä tällä kertaa. Juttu on niin vastenmielistä, etten viitsi toistaa sitä.

Tuumin ensin sitä millainen tunnelma tuollaisella työpaikalla voi olla. Että onkohan siellä hauskaa, jos kerran liksaa tulee keskimäärin 5000 eur/kk, niin heijastuuko se yhtään arjessa? Ollaanko siellä kännissä päivät pitkät, jos saadaan 100 miljoonaa upotettua tietojärjestelmiin, jotka eivät toimi? Tai jos liian ajoneuvoveron maksamisen johdosta voi joutua kerran ajokieltoon, niin johtuuko se siitä, että byrokraateilla menee itsellään liian hyvin vai olisiko sittenkin todennäköisempää, että on niin kertakaikkiaan ankea ja eristäytynyt meno harmaassa toimiston nurkassa, että on tullut kuurosokeaksi ajan hengelle, joka huutaa muutosta ja jäykkien rakenteiden purkamista?

Sitten muistin mielenkiintoisen hahmon 90-luvulta.
Tuiki tavallisen näköinen keski-ikäinen perus pertti marssi sisään tatuointiliikkeen ovesta ja halusi ottaa jonkun kuvan hauikseen. Tuumasta toimeen ja ensimmäinen sessio taisi heti olla useamman tunnin mittainen. Seuraavalla viikolla kaveri tuli uudestaan ja hommaa jatkettiin. Ja sitä seuraavalla. Eipä aikaakaan, kun molemmat kädet oli tatuoitu olkapäistä ranteisiin ja sitten oli nännilävistysten vuoro. Tässä vaiheessa alettiin olla jo muka hyviäkin tuttuja ja niinpä muutamassa viikossa pertti, josta oli hyvää vauhtia kuoriutumassa rauski, alkoi avautua. Tarina oli mennyt niin, että pertti oli ollut erään suuren suomalaisen pankin luotonvalvonnassa töissä lähes 20 vuotta. Sitten tuli lama ja pertin duunia oli periä yksityisiltä ihmisiltä velkojaan takaisin ja sovitella maksuaikatauluja uusiksi. Useamman vuoden pertti kuunteli vittuilua ja sai luurin korvaansa päivittäin lukemattomia kertoja. Tuli päivä, kun se oli riitti kiitti ja pertti otti loparit. 

Okei. Täysin ymmärrettävää. Koin empatiaa ja kannustin siinä vaiheessa kovasti eteenpäin elämässä ja muistan sanoneeni jotain, että joo, koskaan ei ole liian myöhäistä ja muita itsestäänselvyyksiä. Nyt kun valinta on tehty, on säästöjä ja olet vapaa mies, niin ei muuta kuin tekemään sitä, mitä todella haluat ja uutta uraa vaikka! Kyllähän viisikymppinenkin voi ihan hyvin vielä aloittaa alusta, voihan?

Juttu sai kuitenkin yllättävän käänteen; eipä aikaakaan, kun pertti, josta muodostui vakioasiakas jätti taakseen työpaikan lisäksi myös vaimonsa ja kolme lastaan. Siinä rytäkässä meni sitten myös omakotitalo lihoiksi ja taidettiin tehdä kaupat jostain antiikkinojatuolista, lipastosta ja parista lampustakin viidellä kympillä. Kaikki nämä vaihtuivat tatuointeihin, Harley Davidsoniin ja parikymppiseen strippariin. Puvun takki oli historiaa ja pertillä farkkuliivi ja nahkabyysat sekä koko yläkroppa täynnä leimaa. Tämä täydellinen transformaatio saavutettiin n. kahdessa kuukaudessa.

Ikäväkseni en tiedä mitä pertille sitten tapahtui, kun tatuoinnit tulivat valmiiksi. Mieleen on jäänyt pysyvästi se, miten ilo toisen puolesta vaihtui sääliksi. Jotenkin se nyt ei vaan enää ollut coolia, että perhekin piti feidata samassa konkurssissa ja ottaa 30 vuotta nuorempi suttura tilalle. Epäilemättä pertillä oli itsellään jonkin aikaa sikamaisen hauskaa. Vierestä näytti kuitenkin, että ei ollut. Oikeasti. Hermoromahdus voisi olla aika akkurat diagnoosi - sitä veikkaan.

On ihan eri asia syntyä alfa urokseksi ja kasvaa rokki poljennossa ja bensan hajussa, kuin tehdä äkisti täyskäännös. Parhaimmillaan tällaisesta pojasta kasvaa mies, joka ei lupaa naiselle mitään, mutta käyttäytyy, kuin vala olisi vannottu. Kohtelee siis naista hyvin, suojelevasti ja tasa-arvoisesti, mutta on myös rehellinen seksuaalisuudessaan ja myöntää naisten olevan heikkoutensa. Ja miksi ei lupaa? Koska sisimmässään tietää, että ei pysty sitä lupausta kuitenkaan pitämään. Tilanteen tullen, sanotaan vaikka vuosien jälkeen, kaukana merillä,  liha on heikko ja se pitäisi tämän tyyppisten miesten naistenkin usein paremmin tiedostaa. 

Monta eroa olisi vältetty, jos seksistä olisi uskallettu puhua enemmän sen sijaan, että olisi vaan hukuttu toisen iholle. Kun mies alkaa turtua tai pettyy naiseen jollakin tavalla tai tuntee mustasukkaisuutta olisi todellisen valloittajan teko pukea sanoiksi se MILTÄ TUNTUU. Että mitä minä nyt haluaisin? Tässä epäonnistuu arvioni mukaan n. 90 %. Tyypillinen reaktio on ahdistua ja tietenkin se hyökkäys - paras puolustus, jonka jälkeisen naisen shokkireaktion jälkeen onkin varsin kätevää perustella itselleen, että itseasiassa se oli jäbät ihan kaamea akka, aina puhuikin ärsyttävästi, eikä ikinä antanut mun olla mä tai tehdä mitä mä haluun hei. Se loput kymmenen prosenttia, joka ottaa riskin voikin sitten saada mahtavan palkinnon; nainen alkaa kummasti innovoimaan makuuhuoneeseen uusia tuulia, kun saa kuulla puhetta, jonka näkee, kuulee ja tuntee todeksi. Avomielisimmät saattavat jopa hyväksyä mukaan kolmansia osapuolia, mikä asioiden muuten ollessa mallillaan saattaa olla huomattavasti järkevämpi veto kuin riitainen ero etenkin lapsiperheessä.

Kevyeksi lopuksi sellainen toteamus, että vuosikymmenien uskollisuutta ja tyytyväisyyttä kahden ihmisen välillä seksuaalisesti esiintynee Taru Tuulian kenttätutkimuksen mukaan:

A) tietoisella, yhteisellä tantrisella tiellä

B) siveysvyöllä (miehellä!)

CBT 6000 - your ultimate tool for a happy marriage!

Epäile, kyseenalaista, kokeile!

Hörhöily on hyvästä

Tämän päivän HS:ssa toimittaja on ottanut osaa ilmeisesti Vipassana -meditaatioon ja raportoi kokeilustaan:

Keskittymisleirillä mieltä kehitetään kuin lihasta

Jutussa ei tosin mainita Vipassanaa, mutta samalta kuulostaa. Vipassana kurssit tosin kestävät 10-12 päivää, joten kyseessä on todella HC harjoite. Voin varmuudella sanoa, että en ole itse koskaan ollut noin pitkää aikaa hiljaa ja melko varmasti voin sanoa, etten aio ollakaan. Toisin sanoen kyseenalaistan noin pitkän pätkän tarpeellisuuden, mutta toisaalta taas...no joo - olen sen verran uhkarohkea, että jos yhtäkkiä tarjoutuisi mahdollisuus osallistua all expensive paid -meiningillä, niin kaipa hyppäisin tuohonkin mukaan. Todennäköistä kuitenkin on, että kokeilu lipsahtaisi anarkismin puolelle ja jossain vaiheessa pilaisin kaikkien muiden tunnelmat alkamalla vähintäänkin ilveillä hillittömästi. 

Kaikki tämä pohdinta ei poista sitä tosiasiaa, ettenkö uskoisi tämän olevan hyvästä joillekin. Jos ei osaa olla hiljaa itsekseen, niin suoraan vaan extreme kokeilun pariin ohjatusti. Radikaalit menetelmät ja shokkihoidot toimivat juuri siksi, että niistä jää niin pitkäksi aikaa pureskeltavaa ja työstettävää. Vielä vuosien jälkeen voi miettiä, että härregud mitkä ennakkoluulot minulla olikaan ja miten paljon pelotti ja arvelutti, mutta onneksi sain kokea tuonkin täydellä volyymilla ja nytpähän on kokemus siitäkin. Mitä siitä jäi käteen? 

Rajojaan voi kokeilla monin tavoin ja niiden tunnistaminen voi olla todella mielenkiintoista, haastavaa ja vaikeaa. "I never make same mistake once - I`ll make it 5 or 6 times to be sure" ei mielestäni kuvaa typeryyttä, vaan uteliaista ja rohkeaa elämänasennetta. Tässä kohtaa nousee mieleen omasta elämästä esimerkiksi tatuoinnit: Yhtäkään niistä en ole juurikaan suunnitellut. Kaikki on tehty freehandina lähes siltä istumalta. Osaan olen antanut täysin vapaat kädet ja sanonut vain, että vedä tosta noin jotain tuollaista. Joidenkin kohdalla on joku aihe ollut mielessä, mutta toteutus artistilla vapaa. Tuntemattomat usein kysyvät: kaduttaako? Etkö pelkää, että joskus kaduttaa? No ei kaduta, enkä pelkää. En itseasiassa ajattele lainkaan koskaan koko asiaa. Se on kerran tehty ja täydellä tietoisuudella, että siinä lepää. En edes näe itse kuviani enää - en ole nähnyt niitä moneen vuoteen. Niinpä sitä hämmästyykin välillä kesällä tai uimassa, kun joku saattaa kommentoida jotakin ja on ihan että ai jaa, tuo tuossa? Se, mitä niistä kuitenkin muistaa ja ajattelee on nimenomaan hetki, jolloin ne on tehty. Kenen kanssa, mikä siinä oli tunne ja tunnelma. Ja kuinka sitä voisi sitten katua? Ei mitenkään, kun on valinnut kokemuksen ihmisen kanssa - antanut kehonsa kanvaasiksi ja toisen käyttöön ja samalla siirtänyt tietoisuuttaan pois siitä, jotta kipu ei olisi lainkaan se, mitä muistaisi tai tuntisi. Kiitos Pete Pihlajamaa, Sami Safiiri, Jykä Ilen, Diego Villanello, Rob Angel, Hoca ja pari muuta ulkomaan elävää - pystyn palauttamaan mieleeni jokaisen hetken - kiitos!

Test your boundaries to recognize that you can be boundless! 

Find your limits to know who you are.

Taru Tuulia