How to love a woman who has been to Hell and back

Ei hitto, hävettää. Kirjauduin sisään tähän blogiin ekan kerran näemmä yli vuoteen.
On ollut vähän muuta tekemistä kuin kirjoittaa ajatuksia auki jengin nähtäville siis viime aikoina.
Omakäsi slap! Pitäisi vähän skarpata. Ei kai se niin tavattoman vaarallista ole avautua vähän useammin ja aiheesta kuin aiheesta.

Laiskuus.
Keskittymiskyky.
Tapahtuu niin joka päivä, että ei ehdi.
Jotain sellaista.

Äskettäin törmäsin tähän tekstiin ja itkeä tirautin pari kyyneltä, mutta hymyillen. En siis avaudu sen enempää nytkään (ha!), vaan kopioin muiden tekstiä.
Miksi?
Koska hyvä kiertoon ja sillälailla, kyllähän te tiedätte.

 by Kathy Parker, found on Elephant Journal

The woman who has been to hell and back is not easy to love.

Many have tried. Most have failed.

The weak need not attempt, for it will take more strength than you even know you possess; more patience, more resilience, more tenacity, more resolve. It requires a relentless love, one that is determined and not easily defeated.

For the woman who has been to hell and back will push you away. She will test you in her desire to know what you are made of, whether you have what it takes to weather her storm. Because she is unpredictable—at times a hurricane, a force of nature that rides on the fury of her suffering; other times a gentle rain, calm, still and quiet.

When she is the gentle rain that falls in time to her silent tears, love her.
When she is the thunder and lightning and ferocious winds that wreak havoc, love her harder.
She is a contradiction, a pendulum that will forever swing between fear of suffocation and fear of abandonment, and even she will not know how to find the balance between the two. Because today, although she will never tell you, she will feel insecure. She will want you to stay close, to tuck her hair behind her ear and kiss her on her forehead and hold her in the strength of your arms. But tomorrow she will crave her independence, her space, her solitude.

For while you have slept, she has been awake, unable to slow her thoughts, watching clocks and chasing time, trying to make the broken pieces fit, to make sense of it all—of where and how she fits. She fights her demons and slays her dragons, afraid if she goes to sleep they will gain the upper hand, afraid if she goes to sleep she will no longer be in control. Tomorrow she will be tired, and your presence will smother her. She will need only herself.

When she reaches out to you, love her.
When she pushes you away, lover her harder.
New situations and places and people and experiences will make her anxious. She will be fiercely independent and long to overcome her fears, all the while as terrified as a small child alone in the big world. Sometimes she will need to be courageous, to prove to herself she has what it takes. Other times she will need you to take her hand and hold it firmly in yours. Sometimes she may not know what she needs, and you will need to read her like a book with worn pages and a tattered spine and be what she needs when she does not know herself.
When she is brave and steps into the world on her own, love her.
When she is scared, but refuses to take your hand, love her harder.

She will live in fear of not being enough and always being too much—an endless battle to find the middle ground. Ashamed if the scale falls one way or the other, ashamed to be herself for no one has ever loved her both when she is small and also when she is tremendous.
When she feels too much, love her.
When she feels not enough, love her harder.

Sometimes she won’t hurt and the light will shine from her eyes and her laughter will be a rare and precious melody. But sometimes she will hurt so much from the trauma still in her body; she will ache, she will feel pain and anguish. The light will grow dim and the music will fade.
When she is the light, love her.
When she is the darkness, love her harder.

She will always love you with caution, with one foot out the door. For she does not understand a love with no conditions, one that is powerful enough to withstand hard times. She cannot allow herself to fully trust in your love, and she will keep parts of her heart hidden—the parts that have been hurt the most, the parts she can’t risk being hurt again when she has worked so hard to stitch them together.
She will always watch, wait and expect you to leave first. And when you don’t, she has a truth written upon her heart that says you will—it’s only a matter of time, for everyone who loves her leaves her. And so she will seek to sabotage the relationship; she will seek to destroy it, she will seek to leave first, she will seek to hurt you before you can hurt her. This is how she stays in control, this is how she survives, how she will ensure she will not get hurt again.

When she wants to love you, love her.
When she wants to hurt you, love her harder.
Being out of control terrifies her. Don’t ever make her feel powerless, trapped or without her freedom. She needs to dance barefoot under enormous blue skies, to feel sand between her toes, to run with wolves as the wind weaves magic through her hair, for here is where her healing is found. Never clip her wings, for if she has the freedom to fly, she will always come back to you.
Love her when it’s easy, and love her harder when it’s not.
Love her in a way that will defy all she has ever known love to be.
Love her because you understand with every fiber of your soul the gift of her love, what it has cost her to offer you her fragile heart.

She does not need you. She has chosen you.
Because you have what it takes to survive the storm.
Because even when she doesn’t know how to love, you know how to love harder.

Meidän Äijän tarinoita jatkosodasta

Sanotaan, että tietääkseen mihin on menossa ihmisen on tiedettävä mistä on tulossa.
Isäni kirjasi vuonna 1983 ylös äitini isän, Antti Heikkilän tarinoita jatkosodasta. Antti eli Äijä, joksi häntä kutsuimme nukkui pois 1996 omassa sängyssään. Olin viimeisinäkin hetkenä siinä vieressä ja äijä tapasi sanoa aina mummolle ja kaikille muille, että rukoilkaa Tarun puolesta.

On siis vähintäänkin kohdallaan antaa hänen muistoilleen tilaa myös tässä blogissa.
Olit ihana isoisä, rakastin sinua hyvin paljon.

Antti Heikkilän kokemuksia jatkosodasta 1941 Onkamuksen taistelussa.
 
Muistiin merkinnyt Pekka Kivelä 23.10.1983

JP1, johon kuuluin, sai määräyksen lähteä ”iltapäivälenkille” kiertämään soita pitkin venäläisten selustaan Onkamuksessa. Komppanianpäällikkömme oli Reino Honkanen. Saavuimme puolenpäivän aikaan huoltotien varteen vihollisen selustaan.
Tietä pitkin tuli joitakin venäläisiä huoltoautoja. Olimme asettuneet pienen puron varteen, pienen sillan kupeeseen. Omat panssarintorjuntamiehemme olivat sillanvarressa asemissa. Olin pst-ryhmän johtaja ja pst-kiväärin takana, kun yksi huoltoauto tuli kohti. Ammuin autoa, joka suistui tien sivuun. Se pyöri monta kertaa ympäri ja kyydissä olleet pakenivat läheiseen lepikkoon. Tuo hetki meni nopeasti ohitse. En ehtinyt edes kovin paljon jännittää. Myöhemmin totesin, että laukaukseni oli mennyt auton syyläristä läpi.
Asemamme paljastuivat ja siksi lähdimme etenemään tien suunnassa vasenta puolta. Saavuimme suomaastoon, kunnes noin yksi kilometri Onkamuksen motista saimme vastaamme tehokasta tulta. Hyökkäysvaunut olivat asettuneet suorasuuntaukseen, ja niiden ammukset sivalsivat kuin piiskan iskut. Maastouduimme ja nuoret miehet kokivat osittaista pakokauhua. Osa nousi ylös ja alkoi paeta taaksepäin. Karjaisin: ”Maahan, ei askeltakaan taakse tai ammun!”
Hyökkäyksemme keskeytyi. Siirryimme suolta oikealle tien varren kahta puolta. Pst-ryhmän tehtävänä oli kaivaa poterot molemmille puolille tietä. Asetuimme niihin, eikä seuranneesta oleskeluajasta mielenkiintoa puuttunut. Olimme pienellä mäellä. Asemistamme alkoi tuuhea lehtimetsä. Ihmettelimme, kun näköpiirissämme tienmutkassa viholliset juoksivat vähän väliä tien yli. Emme tienneet, että pensaikossa aivan lähellämme oli hyökkäysvaunuja. Vihollinen yritti vähän väliä nousta yli pienin hyökkäyksin.
Kun olimme mäellä, hyökkäysvaunut tulivat. Ammuimme englantilaisella 14 mm:n pst-kivaarillä, mutta valojuovasta näimme, etteivät ne tehonneet. Kun yksi panssarivaunu tuli lähemmäksi, ryhmässäni ollut Toivo Ovaska heitti sen päälle kasapanoksen. Panos ei pysynyt kuitenkaan vaunun päällä.
Hyökkäysvaunu ajoi kuitenkin tienviereen. Kuljettaja kai epäili, että tie oli miinoitettu. Silloin vaunu törmäsi paksuun koivuun. Sotilaita tuli esiin vaunusta. Juoksin konepistoolin kanssa vaunua kohden, se ei päässyt minnekään.
Pyörittyään hetken hyökkäysvaunu irtosi. Pääsimme kuitenkin ampumaan vihollisia, kunnes oli pakko maastoutua. Hyökkäysvaunu jatkoi matkaa, kunnes pst-tykkimme tavoittivat sen.
Pian tuli toinenkin Voroshilov. Ovaska heitti jälleen kasapanoksen, joka vieri kuitenkin tielle ja räjähti siinä. Sillä kertaa vaunu pelastui, mutta pian takanamme olleet tykit tuhosivat senkin.
Nyt tuli venäläisten kuorma-auto motin suunnasta. Olin tiellä konepistoolin kanssa. Päästin auton noin 30 metrin päähän. Ammuin kohti kuljettajaa kertatulella ja tämä retkahti ovesta ulos. Vierellä oleva venäläinen luutnantti oli pyrkimässä autosta. Ammui hänet ja auto pysähtyi eteeni. Otin luutnantin karttalaukun ja Lahti-Saloranta  –pistoolin. Auton lavalla oli vihollisia, jotka pakenivat lepikkoon. Vein karttalaukun pataljoonan komentajalle evl Wahlbeckille, joka antoi lämpimät kiitokset.
Siinä kyttäillessämme tuli toisen komppanian komentopaikasta tieto, että vihollisen huoltoautosta oli saatu korppuja. Oli menossa jo toinen päivä ilman ruokaa. Tietenkin korput houkuttelivat nopeasti komentopaikalle, mutta illan hämärtyessä vihollinen alkoi hyökätä. Joukkueenjohtaja huusi: ”Ettekö näe, että vihollinen hyökkää. Jättäkää korput!”
Vaikka tuli oli melko kiivasta, korput jaettiin kunnes säkki oli tyhjä. Sain itse kypärällisen korppuja. Juoksin alas, kun Ovaska huusi: ”Hyökkäysvaunuja!” Ehdin näkemään mukanamme kuljettamamme kasapanoksen, joka oli hieman vioittunut. Ovaska pyysi sitä, mutta minä sanoin: ”Minä tätä tarvitsen!”
Näimme jälleen tienmutkassa tulevan hyökkäysvaunun. Tällä oli perässään pst-tykki ja panoskärry. Kun vaunu oli kohdallamme, ammuimme sitä pst-kiväärillä, mutta ilman tehoa. Kun tankki oli kohdallani, makasin tien vieressä, ja tankki ampui selkäni ylitse metrin korkeudelta. Kun vaunu oli ohi, kuljettaja luuli vaarankin olevan ohitse ja vaihtoi nopeammalle.
Juoksin tankin perässä noin 200 metriä kilpaa. Tavoitin ensin tykin ja sitten panoskärryn. Pinnistin voimani äärimmilleen ja kiristin vielä vauhtia. Kiskaisin kasapanoksen sytyttimen ja panin panoksen tankin kannelle. Kuinka pitkältä tuntuikaan viiden sekunnin aika odottaa! Taivas tummui pamauksesta. Oli vain katsottava, ettei mitään putoa päälleni.
Aamulla totesimme, että kaksi kypärää oli vaunun sisällä. Miehet olivat palaneet kokonaan.
Taistelu jatkui jonkin aikaa, mutta osa vihollisista pääsi motista ulos. Seuraavana päivänä läksimme valloittamaan mottia alik Moilasen kanssa. Ilmoittauduimme tunnustelijoiksi. Tunkeuduimme korsu korsulta mottiin ja huusimme ”ruki veer” ja otimme 62 vankia. Joukkue tuli perässämme. Suurin osa vangeista antautui ja panimme heidät taaksemme marssimaan.
Näin päättyi Onkamuksen motti.

Syyskuun 13. päivä 1941, Kentjärvi
Olimme ajaneet vihollista takaa kovaa vauhtia. Saimme pataljoonasta käskyn, että meidän puolijoukkueemme tuli ottaa kosketus viholliseen. Joukkueenjohtaja käski minua ottamaan prikaatiin puhelun. Oli satanut ensi lumi, läksimme avoryhmityksessä. Lumen ansiosta näimme vihollisen etuvartiot, jotka olivat pakenemassa.
Etenimme kivalla tohinalla ampuen ja lähestyimme vihollista. Saimme apujoukkoja, mutta taistelu oli sokkotaistelua. Pimeässä näimme vain tulen. Hetken kuluttua rupesi kuulumaan hyökkäysvaunujen ääntä. Kasapanoksia ei ollut kenelläkään. Joukkueenjohtajamme oli kaatunut ja vastuu jäi minulle.
Olin siirtämässä miehiäni mäelle, josta oli hyvä näköala. Hyökkäysvaunut tulittivat, jolloin joukkueenjohtaja  Kalevi Ihalainen tuli paikalle. ”Mitä täällä tehdään? tämä huusi. ”Siirrän poikia, etteivät jää hyökkäysvaunujen alle”, vastasin minä. ”Ei mihinkään”, sanoi Ihalainen. ”Ei sitten, miehet maahan”, huusin minä.
Hetken kuluttua tuli ammus, joka räjähti puissa. Sen sirpale osui viistosti silmästäni kitalakeen. Silmäni, alaluomi ja kitalaki haavoittuivat. Lähdin yksin joukkosidontapaikalle.
”Taisi mennä silmä”, sanoi lääkintämies. ”Taisi mennä”.
Kyllä tympäisi raskaasti. Kävelin siitä huolimatta hiljakseen. Ajattelin vain, että tulipa sieltä mitä vain, osukoon paremmin. Yhtä aikaa pataljoonankomentaja Honkasen kanssa saavuimme jsp:n teltalle. Sieltä menin Suvilahden kenttäsairaalaan, jossa silmä poistettiin.

Kuvassa vasemmalta minä, keskellä siskoni Meri ja oikealla siskoni Suvi v. 1979.

Oli pitkä kuuma kesä ja mä aioin elää sen

Kolme kuukautta on mennyt aivan käsittämättömän nopeasti. On tehty satoja haastatteluja ja radio löi itsensä läpi Ylä-Pirkanmaalla. Nollan euron markkinointibudjetilla radion nettisivuilla oli 41 000 kävijää kesän aikana ja nyt toiminta jatkuu erilaisin ehdoin yhdessä Järviradion kanssa.
Lisäksi unelmani toteutuu interaktiivisesta radiosta ja avaamme maanantaina toiminnan uusissa tiloissa, legendaarisen entisen yökerhon tiloissa Vanhan Männyn kiinteistössä. Avajaisiin tulee soittamaan akustisen keikan Oliver, joka julkaisee uusimman sinkkunsa Toisaalta kukapa meistä ensi kertaa meillä ja Ismo Alanko, joka oli eilen Göstassa keikalla Mäntässä antoi haastattelun, joka ajetaan myös ulos maanantaina.

Olen täynnä iloa ja kiitollisuutta...Tervetuloa ystävät hyvät, läheltä ja kaukaa!
Lisätiedot: http://www.radioautere.fi

"Kuuntelet Radio Auteretta taajuudella 106,6 FM"

Hiljaista on pidellyt (no ei ole, luulitte vaan), mutta alkakoon rock´n roll nyt:

Radio Autere

Lehdistötiedote

julkaisuvapaa heti

Radio Autere alkaa soida Mäntän seutukunnalla

Mäntän seutukunnalle ollaan perustamassa uutta paikallisradioasemaa. Viestintävirasto on äskettäin antanut luvan Radio Autereelle, jonka aloituspäiväksi on suunniteltu kesäkuun ensimmäistä päivää.
Radio Autereen lähetysteho on 500 wattia, ja sen lähetin tulee olemaan Kivivuoressa Pohjois-Hämeen Puhelin Oy:n mastossa. Taajuus on 106,6 megaherziä, ja radion kuuluvuus tulee kattamaan alueen Jämsästä Ruovedelle ja Orivedeltä Keuruulle.

Radio Autere on kaupallinen paikallisradio, jonka ohjelmaprofiili tulee tukemaan aluksi alueen kesätapahtumia, taidetta ja kulttuuria ja paikallisia palveluita tavoitteena saada alueen matkailijat pysähtymään kuuluvuusalueellaan.  Se haluaa olla lähellä tavallisten ihmisten arjessa.

Radio Autere etsii parhaillaan toimitiloja Mäntän keskustasta. Koska radiolupa on tässä vaiheessa ainoastaan kolmen kuukauden mittainen, radio ei tule palkkaamaan täysipäiväisiä työntekijöitä vaan toimii freelancereiden ja avustajien voimin. Myynti- ja mainostiimiä vetää ja musiikkituotannosta vastaa Keijo Tuominen ja ohjelmatiimiä Taru Helpi.

Radio Autere tulee toimimaan tiiviissä yhteistyössä Järviradion kanssa, jolta se on saanut alkuvaiheessa asiantuntija-apua.

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jokaisen asian takana on usein tarina. Tarina siitä, miten ihmiset kohtasivat ja mistä idea syntyi. Koska Mänttä on syntymäpaikkakuntani ja olen siellä asunut elämäni ensimmäiset 10 vuotta, voisi tietenkin kuvitella, että tuntisin tulevan partnerini ja yhtiökumppanini Keijo Tuomisen jo lapsuudesta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan meidän kohtalomme kietoutuivat yhteen ensimmäisen kerran vasta v. 2005, jolloin työskentelin Huittisissa Radio Westissa. Eräänä päivänä Keijo soitti ja kysyi tarvitsevatko asiakkaamme alueellamme radiomainostuotantoa. Osasin heti arvostaa Keijon omintakeista huumorintajua, rohkeutta, reippautta ja sinnikkyyttä ja lopulta teimme melko tiivistä yhteystyötä seuraavan kahden, kolmen vuoden ajan tapaamatta kuitenkaan kasvotusten kertaakaan!

Kun liityin Facebookiin 2007-2008 näimme toisemme kuvista ensimmäisen kerran. Käyn Mäntässä mummolassa ja Keuruulla kesämökilllämme useita kertoja vuodessa, mutta silti emme koskaan kohdanneet missään. Olemme samaa ikäluokkaa ja meillä on yhteisiä ystäviä. Hämmästyttävää näin jälkikäteen ajatellen kauanko aikaa piti kulua, ennen kuin viimein sovimme lounaasta yhdessä! Tapasimme ensimmäistä kertaa ravintola Myllyrannassa marraskuussa 2014.

Keijolla on ollut unelma radiosta Mäntässä pikkupojasta lähtien. Hän pyysi minua mukaan jo kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran, mutta projekti lähti etenemään toden teolla tuolloin marraskuussa. Meitä ei yhdistänyt kuitenkaan pelkkä unelma omasta kanavasta, vaan kuolema; ajatukset siitä, sen uhan käsittely ja prosessointi. Kas Keijo oli saanut lääkäriltä viime kesänä jonkinmoiset madonluvut ja elämänmuutos oli välttämätön, eikä siltikään ole takeita mistään. Minä sairastin syövän v. 2002-2003 ja Keijon kertoman mukaan osasin ainoana sanoa ne juuri hänelle, siihen tilanteeseen oikeat sanat, kun hän ensimmäisen kerran kertoi asiasta Facebookissa.

Tästä nähdään, että usein hyvin merkityksettömiltä tuntuvat pienet asiat ja pienet sanat ratkaisevat ja saattavat muuttaa koko laivan suunnan. Kun ryvin itse pohjamudissa viime keväänä, sanoi eräs vähän etäisempi ystäväni, kirjailija Elina Valkealahti Lontoosta näin: "Jostain syystä minulla on Taru kuitenkin vahva usko siihen, että sinä pärjäät." Näillä sanoilla oli tavallista suurempi merkitys ehkä siksi, että Elinalla on hallussaan sellainen ilmaisun helppous, jota on ilo todistaa somessa päivittäin. Lisäksi se oli sama juttu, jota jo pois mennyt mummoni, isäni äiti Aini Elizabeth sanoi aina: "Taru, sinä pärjäät! Sinä nouset aina!"
Mene ja tiedä. Tärkein eli radiotoimittajan hyvä ääni on olemassa ja lahjaksi saatu eikä artikulaatio takkuile. Rohkeutta ei varmasti puutu ja tekemällä oppii. Viimeinen vuosi on tosin ollut sen kaltainen, että ilman ystävien ja perheen tukea en olisi pärjännyt alkuunkaan. Kaupunginkin apuun on täytynyt turvautua. Niin tulee olemaan myös jatkossa; yksin en pärjää, mutta teidän tuellanne ja yhteistyöllä varmasti.

Hyvät ystävät, tutut ja tuntemattomat: Forum on siis auki ja täysin vapaa ideoille. Vetoan teihin jokaiseen ja olen avoin ehdotuksillenne ja toiveillenne siitä, mikä tekee hyvän radion: minkälaista ohjelmaa haluatte kuulla? Haluatteko olla mukana tekemässä jotakin? Jos ette lähetyksessä, niin haluatteko osallistua kesällä järjestettävään tapahtumaan, jossa juhlimme uutta kanavaa yhdessä? Entä millä mulla tavoin voisitte osallistua? Tämä on teidän mahdollisuutenne vaikuttaa ja olla mukana rakentamassa yhtä hullua, suurta, pienten ihmisten unelmaa.

Lämmöllä,

taru.helpi@radioautere.fi

Palautetta raadonsyöjille

Mikään ei piristä päivää niin kuin kunnon tulistunut palaute jonkun ihmissyöjäkorporaation viattomalle asiakaspalvelijalle, joka on kädetön, eikä "voi auttaa".

Saan postia säännöllisin väliajoin ulosottomieheltä ja Intrum Justitiasta. Ne tulevat osoitteeseeni, mutta eivät omalla nimelläni. Tarina menee nimittäin niin, että tässä asunnossa asui minua ennen joku piruparka, kolmekymppinen nainen, joka teki itsarin hyppäämällä junan alle. Suremaan jäi alle 2-vuotias pikkupoika ja hellan taakse unohdettu leikkiauto sekä pikkuisen pyörä pyöräkellariin. Latinopoikaystävä taisi asua tässä myös, sillä hänenkin nimellään on postia tullut. Muita läheisiä ei ilmeisesti ollut tai ainakaan kuolinpesästä ei ollut hajuakaan muuttaessani sisään.

Noh, lähtökohtaisestihan on melko creepyä muuttaa kämppään, jossa on näinkin surullista näytelmää käyty. Jos en olisi muuttaessani sisään saanut apua aina 12 shamaanin täydenkuun kokouksesta käsin Ateenasta, olisi asia saletisti voinut käydä alitajunnan päälle rankemminkin - etenkin omina pimeinä hetkinä. Joka toinen kerta olen sitten vienyt kiltisti kirjekuoren takaisin postilaatikkoon ja kirjoittanut päälle "palautetaan, ei asu tässä osoitteessa, kuollut" ja joka toinen kerta soittanut ulosottoon ja sanonut, että voitte lopettaa saman tien, kiitos.

Kahden vuoden jälkeenkään muutosta ei ole tullut, vaan kyllä rakkikoirat räkyttävät edelleen ja korppikotkat kiertelevät asunnon ympärillä. Äsken sitten vedin syvään henkeä ja soitin Intrumiin. Selitin ensin kiltisti asian ja kysyin, mitä nyt tapahtuu. Mitä tällä kuorella teen; pyyhinkö persettä vai lähetänkö takaisin? Muikkeli sanoi, että aivan sama. He eivät voi ottaa tietoa vastaan puhelimessa, että tyyppi on dead meat. Kysyin, että missäs vaiheessa se tieto sitten teille tulee ja mistä sen pitää tulla, että se menee perille? Jostakin mystisestä kolmikirjaimisesta rekisteristä kuulemma. Aha, no milloin? No, sitä ei voi tietää. Se riippuu kuulemma asiasta.

Tässä vaiheessa hermostuin: -Ai että mun pitää ottaa tätä paperia vastaan ja teidän lähettää sitä turhaan, kunnes sitten joskus joku rekisteri teille ilmoittaa, että ei olis kandennut? Että kukakohan tästä hyötyy? Ette te, ei se velkoja, kenen asialla olette, ei luonto, eikä varmasti velaton veronmaksaja. Kun nyt kerran siellä nauhoitatte kaikki puhelut asiakaspalvelun laadun parantamiseksi, niin pitäkäähän huolta, että tämä puhelu päätyy asiakaspalaveriinne kuultavaksi. Varmaan juuri tällaisen toiminnan takia sekin nainen kenen velkoja vieläkin yritätte periä on sen itsemurhan tehnyt, kun ei teidän kanssa voi kukaan täysijärkinen asioida!

Ja tätä ennen olin juuri tullut uimasta, saunasta ja lounaalta hyvän ystävän seurasta.
Ou jee, shantia maanantaita vaan teillekin.

Etanana eteenpäin

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia kuvittelin, että sillä voisi olla jotain merkitystä. Aika pian tajusin, että ei ole. Halu merkityksellisyyteen ei kuitenkaan ole kadonnut, mutta sen muoto mielessäni on muuttunut.

Elämässäni minulla on ollut kaksi isoa tavoitetta ja kaksi ihannetta. Tavoitteena on ollut saada lapsi rakastamani miehen kanssa, joka rakastaa minua ja joka haluaa lasta yhtä paljon ja juuri minun kanssani. Toinen tavoite on ollut kirjan kirjoittaminen. Part one, done. Part two, tapahtuu vain takaraivossa.

Ihanteenani on ollut elää niin, että kuolinvuoteellani en katuisi mitään ja että voisin ajatella, että mitään ei jäänyt tekemättä tai kokematta. Olen myös halunnut elää niin, että voisin uskoa lähteväni planeetalta nimeltään maa lopullisesti palaamatta enää koskaan. Sen ihanteen takana on enimmäkseen buddhalaisuus ja ajatus kaiken elollisen kiertämisestä ja palaamisesta alkupisteeseen. Jälleen part one, done. Part two, toteutus pykii.

Viimeisen kuukauden, kaksi olen ollut niin huonossa kunnossa, että olen joka toinen päivä luullut oikeasti, että noutaja tulee ihan just. Että tämä oli nyt sitten tässä. Kaikki on tuntunut liian toivottomalta ja raskaalta. En saa nukuttua, joka paikkaan sattuu ja sateenkaaren päässä ei näy kultaruukkua. Olen sairastunut kilpirauhasen vajaatoimintaan, mutta normaali tyroksiini lääkitys ei keväällä sopinut. Kynnys loppuelämän lääkityksen aloittamisesta on myös ollut niin suuri, että en ole halunnut etsiä uutta lääkettä, vaan toivonut saavani voimia jostain muualta, joilla parantaa itse itseni. Epätoivoa on lisännyt se, että sain diagnoosin samalla kuin avioeropaperit. Se ei tuonut tilanteeseen lisää empatiaa, että olin "virallisesti" sairas. Sen lisäksi olin manipuloija, hirviö, läski, riippuvainen, narsisti ja kuolemaani toivottiin useamman kerran ääneen. Koska haluan selvittää asiat aina perin juurin ja tarkastella niitä joka kantilta, niin itseään on tullut tutkiskeltua nyt sitten kaikenlaisten ammattilaisten kanssa ihan tosissaan.

Uuden vuoden yönä tapasin erään vanhan ystävän, joka antoi tietämättään minulle parasta terapiaa pitkään aikaan. Hän sanoi monta kertaa, että kukaan muu kuin sinä itse ei tiedä, mitä sinun pitäisi tehdä. Lisäksi hän teroitti kerta toisensa jälkeen, että hymyile Taru - olet maailman kaunein, kun hymyilet, sinussa on jotain erityistä säteilyä silloin, eikä millään silikonitisseillä tai kauniilla vartalolla tai hienoilla meikeillä saa sitä aikaan. Näin myös ihmisen, jota rakastan ikuisesti sydämeni pohjasta, ekan kerran vuosikausiin. Se energia, mikä hänestä lähti tanssiessa ja miten iloinen ja onnellinen hän oli lämmitti niin paljon, että jaksan sillä muistolla taas pitkään. Vaikka elämässäni ei ole sitä romanttista rakkautta enää, eikä hellyyttä enempää kuin lapsen posken silitys, niin rakkautta kuitenkin on. Erilaista, ylevämpää, henkistä yhteenkuuluvuutta.

Toivotan kaikille lukijoille hyvää uutta vuotta 2015. Olen asettanut itselleni pieniä, realistisia tavoitteita tuleville kuukausille ja pyytänyt erään ystäväni valvomaan niiden toteutusta. Jos en pysy itse itselleni asettamissa vaatimuksissa, saan kirjaimellisesti selkääni. Vihaan ja pelkään pelkkää ajatusta niin paljon, että ei ole vaihtoehtoja. Olen ajanut itseni nurkkaan part twon osalta ja nyt alkaa sen toteutus.

Keep on rockin`, stay tuned.

Taru Tuulia

Huuhaa setä on poissa

http://yle.fi/uutiset/muusikko-taidemaalari_martti_huuhaa_innanen_on_kuollut/7668878

Voihan vuohen vehkeet ja hatullinen paskaa!
Huuhaa setä on poissa, sano!

 "Innanen oli tyly totuuden puhuja. Hän on muun muassa sanonut, että suomalainen on ryssän ja ihmisen risteytys. Se voi kuulostaa tylyltä, mutta kun sitä miettii jonkin aikaa, niin siinä on perää, Knutas sanoo."

Ai että! Mikä esikuva Innanen olikaan minulle ja kouralliselle ystäviä aikoinaan! Monta vuotta Innanen on ollut jo varmaan sen verran ehtoopuolella, että uutta tuotantoa ei ole päässyt syntymään, eikä iäkkään henkilön poismeno useinkaan mikään suuri järkytys ole, mutta kyllä täytyy sanoa, että tämä kosketti. Tai pikemminkin voisin sanoa olevani nyt muistojen tsunamissa!

Tutustuin Innasen tuotantoon 90-luvun alkupuolella kunnolla silloisen parhaan ystäväni kautta, joka oli kasvanut Innasen laulujen ja kuunnelmien parissa. Kati osasi niistä leijonan osan ulkoa ja lauleskeli niitä jatkuvasti. Hän itse kertoo näin: "Tämä mies oli isäni hyvä ystävä ja hänen taiteestaan sain imeä itseeni vaikutteita jo pikku tytöstä asti. Taisinpa jossain ala-asteen laulukokeessakin vetästä komeesti "karvaiset kamelit". Ja oliko huikeampaa satumaailmaa kun faija toi pikkuKatille Maralta c-kasetillisen HuuHaa-sedän ralleja ja tarinoita lapsille."
Näin ymmärsin minäkin nopeasti Innasen nerokkuuden ja olin myyty. Hän oli aivan omaa luokkaansa sekä kuvataiteen että sanoitusten saralla. Suosikikseni nousi Joe Smith Rasilian satemetsissä kuunnelmat sekä Aavehiihtäjä.

Niin kovia HuuHaa faneja olimme, että kun opiskelin Laajasalon opistossa radiotoimittajaksi, niin tehdessämme lopputyönämme HUS:n potilasradiota, radio Iistsaidia, päätin hakeutua tekemään Innasesta haastattelua. Myös opettajani Esa Lötjönen kuului Innasen palvojiin ja tuki hanketta varauksetta. Sain suhteiden kautta järjesteltyäni sitten itseni Innasen luokse Espoon Lintuvaaraan vappuaattona 2003.

Muistan miten hermostunut olin ja editoimattomalla versiolla haastattelusta onkin kuultavissa hermostunutta hihitystä ylenmäärin. Olin varautunut useilla kysymyksillä niin kuin kunnon toimittajan pitää, mutta Innanenpa sanoi heti lähtöön, että "jaahas, koska on vappu, niin saa varmaan kertoa jotakin hauskan tynkää" ja alkoi puhua tuijottaen samalla koko ajan huoneen nurkkaa ja puhui ja puhui - putkeen tunnin verran. Minulle jäi epäselväksi oliko hän kuinka paljon niitä juttuja miettinyt, mutta jäi tunne, että osittain ne ainakin tulivat täysin jostakin toisesta stratosfääristä. Koska minulla on tuosta yli tunnin mittaisesta haastattelusta enää vain CD olemassa eikä mahdollisuutta tällä hetkellä kuunnella sitä, joudun ulkomuistista heittämään tämän:

 "Olette varmaan huomanneet, että kun menette isoon kauppakeskukseen, niin invapaikalla seisoo aina mersu. Tarkemmalla katselulla voi havaita, että se on mustalaisten. Myös jos pyydät ketä tahansa mustalaista näyttämään lompakkos, niin siellä on aina vähintään 5000 markkaa pieninä seteleinä. Tästä voimme siis päätellä, että mustalaiset ovat ihailtavia ja että heillä on jotain sellaisia etuoikeuksia, jotka eivät tavalliselle kansalle kuulu! Näin ollen ehdotankin, että koko suomen eduskunta pitäisi korvata 200 mustalaisella ja heivata kaikki nykyiset pihalle. Sillä kansanedustajan työnkuvaanhan kuuluu saada mahdollisimman pienellä työmäärällä mahdollisimman paljon rahaa. Heidän päivänsä alkaa siinä aamuyhdeksältä eduskunnan kahviossa, jonka jälkeen on yhdeltätoista ruokatunti, sitten kahvitunti yhden maissa ja siinä kolmelta voikin jo lähteä kotiin. Kukapa pystyisi tähän paremmin kuin mustalaiset!"

"Koko elämäni olen ammentanut inspiraationi yhdestä lähteestä: ihmisten loputtomasta tyhmyydestä. Jo kauan sitten nuorena poikana ymmärsin, että siitä ei kannata suuttua, vaan kääntää se voimavaraksi, enkä koskaan lakkaa nauramasta suomalaiselle umpitollolle. Kuten sanoin Tyrvään Sanomien toimittajalle; olen kuin Felix kissa, joka aina nousee tuhkasta! Ja se toimittaja katsoi minua kuin uuvattia ja ajatteli, että kyllä se Huuhaa setä on tyhmä, eikö se edes tiedä, että se on Fenix lintu....ai jai, timanttia, timanttia."

Lepää rauhassa Martti Huuhaa Innanen!

Love and Respect!