Jokainen matka alkaa yhdestä askeleesta
Vuonna 1998 iskin kiinni pienen Mac -merkkisen linnunpöntön Kirkkonummella ja vannoin, etten palaa saman aiheen pariin enää koskaan. Tietenkään sekään vannominen ei kannattanut ja palasin, mutta en kirjoittamalla. Niin kuin usein käy, kaikenlainen vihapäissään vannominen on täysin turhaa, sillä sanansa saa niellä ennemmin tai myöhemmin aina, koska muuten tukehtuu itse omaan katkeraan kalkkiinsa. Näin on ollut käydä tässäkin tapauksessa.
V. 2002 keksin, että pääsen helpommalla, kun en kirjoita ja teen puhumisesta työtä. Menin siis radiotoimittaja kouluun. Siitä tulikin hetkeksi työ, mutta putosin auttamatta kelkasta, kun muutin takaisin maalta kaupunkiin ensimmäisen epäonnistuneen avioliiton päätteeksi v. 2008. Totesin, että en ollut A) tarpeeksi pyrkyri B) tarpeeksi hyvännäköinen (kyllä, tottakai kaupallisessa radiossa silläkin on merkitystä!) C) valmis huoraamaan soittolistojen parissa D) riittävän koulutettu tehdäkseni dokumentteja E) tasaisen hyväntuulinen, jotta olisin voinut hakea samoja hommia enää pk-seudulla.
Niinpä tein sitä, mitä olen aina parhaiten osannut: elin hetkessä ja katsoin mitä vastaan tuli ja hyppäsin mukaan sinne, missä luulin voivani kulloinkin kyvyilläni auttaa. Löysin lopulta itseni Istanbulista, jossa suuressa, ihanasti sisustetussa kattohuoneistossani olin valtavan yksin ja pelkäsin henkeni edestä. Hyvin alkanut auttamisretki olikin jälleen paljastunut karmiseksi opetukseksi ja karmeaksi totuudeksi, jonka ainoa opetus tuntui olevan: älä luota toisiin ihmisiin äläkä anna heille valtaa päättää puolestasi.
Nyt kun mietin elämääni taaksepäin yritän kovasti samalla vakuutella itseäni vanhojen mestarien lohduttavilla sanoilla: Kaikella on tarkoitus. Jospa kaiken tarkoitus onkin ollut se, että on pitänyt ensin kerätä riittävästi materiaalia ja kokemuksia, että niistä voisi jonain päivänä kirjoittaa ja sillä lailla samassa ehkä auttaa joitakin? Nimittäin totuus on, että aina olen myös kuullut tasaisin väliajoin jossain syvällä sisimmässäni kuiskauksen: kirjoita Taru, kirjoita...
Mestarillisesti, suorastaan esimerkillisesti olen vältellyt tätä. Enää en pysty. Meinasin viime vuonna talvena jo kuolla astmaani ja ensi talvea en enää kestä, jos en saa nyt pidettyä "kanavaa" auki. Fokus ja se mistä kirjoitan ei ole vielä kristallinkirkas, mutta alkuun ajattelin ruotia joka päivä jotakin uutista ja ajatuksia, joita se herättää sekä samalla kertoa tosi tarinoita elävästä elämästä, kohtaamisista, joilla kaikilla on ollut merkitystä, tarkoitus.
Kiitos, että olet tässä. Jos tulet toistekin on sillä minulle suuri merkitys Toivottavasti sinä löydät sen, millä on sinulle tarkoitus.
Taru Tuulia
Lonely Queen of the castle at Dikilitas, Istanbul, v. 2009
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti