Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen

Arthur C. Clarken toinen laki

Clarken kaikki kolme lakia ovat:

1. Kun vanhempi tunnustettu tieteilijä sanoo jonkun olevan mahdollista, on hän todennäköisesti oikeassa, mutta väittäessään jonkin olevan mahdotonta on hän todennäköisesti väärässä.
2. Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen.
3. Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.

Olen inspiroitunut tästä jo edesmenneestä Jousimies herrasta viime aikojen työttömyyskeskusteluissa. Hän nimittäin totesi myös, että: 

“The goal of the future is full unemployment, so we can play. That’s why we have to destroy the present politico-economic system.” 

Clarke oli syntynyt samana vuonna, kuin Suomi itsenäistyi. En malta olla leikittelemättä ajatuksella, että juuri nyt hänen sanomaansa tulisi kiinnittää huomiota. Meitä suomalaisia kun on niin vähän, että PERIAATTEESSA totaalinen suunnanmuutos olisi mahdollista - oikeastaan asiassa kuin asiassa. Olemme miniatyyri valtio, joka voisi kokeilla kaikkea uutta mikäli sitä rohkeutta vaan riittäisi. Voisimme olla oikeasti edelläkävijöitä perässähiihtäjien sijasta, mikäli uskaltaisimme romuttaa vanhat rakenteet ja tuulettaa kunnolla. 

Eniten olen aina ihaillut ja kunnioittanut niitä ihmisiä, jotka ovat löytäneet sen jonkun asian, minkä tekeminen tekee heidät onnelliseksi ja tinkimättä myös tehneet niin huolimatta siitä, onko siitä aina saanut suoraan rahaa vaiko ei. Useimmiten ei, koska taiteilijoita ei arvosteta, mikäli uraa ei ole osannut rakentaa määrätietoisesti kaikenmaailman säätiöiden ja diplomien ja apurahojen kera alusta asti. En tosin tässä yhteydessä tarkoita lainkaan pelkästään taiteilijoita, vaan kaikkia oman elämänsä herroja: ihmisiä, jotka viihtyvät työssään ja joilla on terve omanarvontunto ja jotka osaavat myös hinnoitella työnsä kohtuullisesti.

Herää kysymys miten ihmiskunta on onnistunut rakentamaan näin vääristyneen maailman, jossa on sellaisia ammattinimikkeitä kuin alivaltiosihteerin toimistoassistentti tai muotoiluakatemian liiketoiminta- ja kulttuurialan osaamisaluejohtaja? Jos titteli ei meinaa mahtua käyntikorttiin, niin ei se kyllä silloin mahdu hattuunkaan; omaan tai muiden.

 Olemme onnistuneet vaikeuttamaan ennen näkemättömällä tavalla simppeleitä asioita. Tästä on tullut pysyvä suuntaus ja joka päivä kuitenkin ahdistumme siitä lisää. Vai väittääkö joku tosissaan, että säännöt ja rajoitukset ja tiukat rakenteet sekä hieno titteli olisivat jotenkin helpottaneet elämää? 

Paluu menneisyyteen ei ole vaihtoehto tietenkään sekään, mutta en millään voi uskoa tai hyväksyä sitä, etteikö asioita voisi huomattavasti yksinkertaistaa sen olemalla kuitenkin edelleen turvallista. Sillähän kaikkea hankaloittamista perustellaan kuitenkin; sinun ja minun hyvinvoinnillani ja turvallisuudellani! 


Sanonpa mistä olen itse syvästi huolissani: siitä, miten hermo kestää enää taistella eteenpäin tässä sääntöviidakossa. Työpaikoilla niitä luodaan jatkuvasti uusia, työtä hakiessa joudut nykyään täyttämään monimutkaisia verkkokaavakkeita jokaisella rekryfirmalla erikseen, yrittäjäksi pääset helposti, mutta starttirahan saaminen onkin sitten jo huomattavasti hankalampaa ja sitten tulevat ne muut säännöt...Vielä 90-luvulla oli paljon helpompaa esim. kaikenlaisten tapahtumien järjestäminen ja työllistyminen, mutta nyt se on jo itsessään rakettitiedettä, johon tarvitaan niin monta lupalappua, että into vaan hyytyy jo kalkkiviivoille. Tiedän, että en ole yksin ja samasta asiasta valittajia on monta. Huolemme on aiheellinen ja kasvaa päivä päivältä. Kuka astuisi nyt esiin Arthur C. Clarken jalanjäljillä ja tarjoaisi sellaista vallankumouksellista ratkaisua, joka saisi suuren, harmaan ja hiljaisen massan taakseen?

Onni ei tule kello kaulassa

 VAAN

Onni tulee puun takaa

kertoo päivän HS.

"Onnellisuudessa ei ole kyse siitä, miten hyvin ihmisellä menee yleisesti vaan enneminkin siitä, jos ihmisellä menee paremmin kuin hän on odottanut.

Tutkimuksen mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pessimisti ei pety ja matalat odotukset olisivat oikotie onneen. Tutkijoiden luoman matemaattisen mallin mukaan pessimismi ja matalat odotukset johtavat siihen, että ihminen on tyytymätön jo lähtökohtaisesti odottaessaan lopputulosta.

Jos ihmisellä on korkeat odotukset hän on odotusvaiheessa onnellisempi kuin jos odotukset ovat matalat."

 Tämän jutun paras anti oli ehdottomasti viesti pessimisteille yllä. Aika monta kertaa on kuullut toistettavan "pessimisti ei pety" mantraa varmaan itse kukin. Jostain syystä nämä ihmiset ovat lähes aina jotenkin harmaita, heillä on muutenkin kuivakka huumori ja elämä tuntuu potkivan päähän isolla kädellä.

"Ojanen vahvistaa, että odotuksilla on väliä. Professori kertoo tutkimuksissaan havainneensa, että jo pelkkä tieto siitä, että esimerkiksi terapia tai muuten hyödyllinen ohjelma kuten liikunta on alkamassa, kohottaa mielialaa ennen kuin mitään on varsinaisesti tapahtunut.

"Esimerkiksi liikuntaohjelmien vaikutukset näkyvät ennen kuin mitään fysiologisia vaikutuksia on ilmennyt", Ojanen huomauttaa."

Aivan. Ostin viime viikolla Vienolta Tuulahdukselta vähän käytetyn stepperin, joka oli ollut muutaman vuoden Vienolla vaatenaulakkona olohuoneessa. Itse olin odottanut löytäväni sellaisen edullisesti jo jonkin aikaa. Sain sen lounaan hinnalla ja raahasin hikipäissäni sen kolmanteen kerrokseen sohvan viereen. Odotin luonnollisesti heti tuloksia tai ainakin seuraavana päivänä. Nyt se on jo aivan selvästi auttanut niin, että kolmanteen kerrokseen kulkee kepeämmin ja tytär piiskaa personal trainerina vieressä. Itseasiassa odotan sen toimivan jatkossakin, vaikka en sen päälle joka päivä kapuaisikaan ja niin suuri on positiivisuuden ja optimismin voima, että sen takia tässä varmaan lopulta näinkin hyvissä voimissa porskutetaan, vaikka loppua on povattu ja jopa toivottu tänäkin vuonna ;-)

Mielen keskittäminen positiiviseen ajatteluun on asia, josta on puhuttu enenevissä määrin jo pitkään. Kaikenlaista gurua ja elämäntapaopusta on tarjolla pilvin pimein. Helppoa se ei ole silti kenellekään, mutta joillekin varmasti helpompaa kuin toisille. Mikä voisi sujua kuitenkin lähes jokaiselta olisi omien ajatustensa, toiveidensa ja tulosten tarkastelu. Ihmettelen suuresti sitä miksi skeptikot ja pessimistit eivät suostu ymmärtämään, että sitä kannattaisi kokeilla? Millä tavoin ja kuinka nopeasti henkilökohtaiset toiveet toteutuvat? Entä pelot? Molemmat ovat yhtä tärkeitä, yhtä painavia, yhtä takuuvarmasti ne toteutuvat.

Kumpi hallitsee? 

Pidä huolta, että se on rohkeus!

Näistä kannattaa pitää kirjaa itselle.

Mihin katosivat liberaalit?

Vapaus - mikä ihana sana

"Liberalismi (lat. liber ’vapaa’) on ideologia tai poliittinen suuntaus, joka pitää keskeisenä arvonaan vapautta jostakin ja vapautta johonkin."

Koko äänestysikäni ajan eli 23 vuotta olen mietiskellyt, että jos liittyisi johonkin puolueeseen, niin mihin? Olen pitänyt itseäni aina ilman muuta liberaalina, mutta päätynyt lopulta äänestämään henkilöä puolueen sijasta. Niinpä olen tullut äänestäneeksi vihreitä, vasemmistoa, piraatteja ja jopa kokoomusta (herra armahda!;). Koskaan en ole ollut tyytyväinen vaalituloksiin tai ehdokkaani aikaansaannoksiin, mikäli nyt on edes läpi päässyt ja näin on käynyt harvemmin.

Aloin tänään miettiä mihin katosivat liberaalit ja tutkimaan koko aatteen historiaa. liberaalit.fi sivusto on kokonaan kadonnut netistä ja puolue hajosi lopullisesti v. 2007 kannatuksen puutteessa. Aika jäätävää ottaen huomioon sen, millainen historia aatteella on Roomasta, Ranskan vallankumouksesta ja Amerikan sisällissodasta lähtien. Liberaalinen puolue (1880 – n. 1885) oli myös Suomen ensimmäinen varsinainen poliittinen puolue.

"Liberalismin perusajatuksena on, että valtio hoitaa korkeintaan vain sitä pienintä yhteistä tehtäväjoukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki hyväksyvät, ja loppu jätetään ihmisten itse päätettäväksi." 

Tässä kohdassa voit taputtaa käsiäsi yhteen, etkö? Kuulostaa fantastiselta, eikö?

Ilmeisesti liberaaleista tuli enimmäkseen keskustalaisia. Wikipedia, josta kaikki nämä tiedot ovat peräisin, esitteli yhtenä keskeisinä hahmoina aatteelle Suomessa tämän hepun: 

Santeri Alkio

Jos olisin elänyt vuosisadan alussa, niin olisin varmasti tykännyt hänestä!

Tosin tuo kieltolaki nyt taisi lähteä vähän lapasesta ja Santeri toimi itseään ja sanomaansa vastaan, mutta kellepä nyt ei joskus virheitä sattuisi? 

"Alkio oli myös pasifisti. Maan ääni -lehdessä hän kirjoitti 15. tammikuuta 1920 aikaansa edellä olleen, myöhemmin EU:n muodostumisessa osittain toteutuneen kirjoituksen: ”Kansojen liiton heimolaisajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Euroopan yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtojen väliltä katoaa tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.” Alkio itse kertoi saaneensa vaikutteita muun muassa Mahatma Gandhin politiikasta."

Ok. Koska olen laiskuuteen taipuvainen, en jaksanut alkaa selvittämään mihin katosi myös Jouni Flemming, joka ilmeisesti oli viimeinen libertarismin airut Suomessa. Mietin vain, että eikö tälle puolueelle todella ole enää tilausta? 

Kerronpa teille mikä missäkin nykyisten puolueiden julkisuuskuvassa on vikana:

• Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä (kok): 44 kansanedustajaa

Silmänkääntäjät ja itseensä tyytyväiset pelurit. Koostaan ja vallastaan huolimatta eivät lainkaan ole onnistuneet helpottamaan yksityisyrittäjän arkea, vaan päinvastoin. 

• Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä (sd): 42 kansanedustajaa

Kukkahattutädit, tanttarat, ainainen hernekeiton tarjoilu Hakaniemen torilla, vässykät ja mieleenpainumattomat mieskansanedustajat, ammattiyhdistysliikkeiden työntekijöiden hyvinvoinnin lisäämiseen keskittyminen varsinaisten duunareiden hyvinvointiin keskittymisen sijasta.

• Perussuomalaisten eduskuntaryhmä (ps): 38 kansanedustajaa

Mamuvastaisuus, muutama kaheli blaastajaa, jotka pilaavat koko puolueen maineen ja senkin vähän hyvän, mikä siellä kenties olisi. Yksinkertaisuus, vastarannan kiisket. 

• Keskustan eduskuntaryhmä (kesk): 35 kansanedustajaa

Juntit. Pekkarisen tupee ja syvälle jumiutunut mielikuva siitä, että ollaan vain maaseudun asialla. 

• Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä (vas): 12 kansanedustajaa

Punalippu, saamattomuus, akateemiset nysvääjät, taivaanrannan maalarit. 

• Vihreä eduskuntaryhmä (vihr): 10 kansanedustajaa

Liian kilttejä, ei löydy oikeasti radikaalia otetta (enää) ajamiinsa asioihin. Paljon hyvää puhetta, vähän tekoja. Heikkoja. Kun tulee tilanne, että pitäisi todella lyödä kantapäät santaan, pakenevat Kokoomuksen selän taakse. 

• Ruotsalainen eduskuntaryhmä (r): 10 kansanedustajaa

Ruotsalainen. Rantaruotsalainen. Ei muiden asialla; haluaa vain halvalla lohta, silakkaa ja purjeveneitä itselleen. 

• Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä (kd): 6 kansanedustajaa

Päivi Räsänen, alkoholipolitiikka, homovastaisuus. 

• Vasenryhmä (vr): 2 kansanedustajaa

Ei mielipidettä, ei mielikuvaa tai tietoa. 

• Muutos 2011 (m11): 1 kansanedustaja

2011. Se meni jo!

Nyt on joku Itsenäisyyspuoluekin olemassa ja siinä on taas se vika, että mielikuva, joka siitä muodostuu on automaattisesti tyypeistä, jotka pukeutuvat wife beatereihin ja juovat kaljaa ostarilla leijonakorut kaulassa.

Ei tässä enää ole lupaa odottaa ihmeitä politiikan suhteen, kun EU on yhtäkuin Suomi ja Suomi yhtä kuin EU. Se, että irtautuisimme eurosta ja lähtisimme Islannin tielle tai yrittäisimme takaisin samoille leveleille Norjan ja Ruotsin kanssa on ikävä kyllä äärimmäisen epätodennäköistä. Nykyisestä eduskunnasta pitäisi heivata 90 % nykyisistä kansanedustajista ovesta ulos, että noin isoja päätöksiä saataisiin tehtyä. Ne, ketkä siellä jo ovat, ovat ajat sitten myyneet itsensä Brysselissä tai ovat muuten vaan niin sitoutuneita ties mihin, että uudet ajatukset tai ideat torpataan torpedona heti suorilta käsin alas pelosta, että saisi hullun leiman otsaan, jos esittäisi jotakin oikeasti uutta ja mullistavaa.

Jos olisin fiksu, niin tekisin tälle jotakin. No, en ole, niin jätän muiden eteenpäin työstettäväksi ja pohdittavaksi.

Liberté!

Byrokraateista ja alfa uroksista

Erään orjuutetun tarina

(warning: sisältää runsaasti stereotypioita)

Nousipa mieleeni tänään eräs kohtalo takavuosilta, kun näin Päivän Byrokraatti -sivulla ja Hesarissa jutun Trafin pöyristyttävästä sekoilusta. Kuka kaipaa linkkejä voi itse etsiä tällä kertaa. Juttu on niin vastenmielistä, etten viitsi toistaa sitä.

Tuumin ensin sitä millainen tunnelma tuollaisella työpaikalla voi olla. Että onkohan siellä hauskaa, jos kerran liksaa tulee keskimäärin 5000 eur/kk, niin heijastuuko se yhtään arjessa? Ollaanko siellä kännissä päivät pitkät, jos saadaan 100 miljoonaa upotettua tietojärjestelmiin, jotka eivät toimi? Tai jos liian ajoneuvoveron maksamisen johdosta voi joutua kerran ajokieltoon, niin johtuuko se siitä, että byrokraateilla menee itsellään liian hyvin vai olisiko sittenkin todennäköisempää, että on niin kertakaikkiaan ankea ja eristäytynyt meno harmaassa toimiston nurkassa, että on tullut kuurosokeaksi ajan hengelle, joka huutaa muutosta ja jäykkien rakenteiden purkamista?

Sitten muistin mielenkiintoisen hahmon 90-luvulta.
Tuiki tavallisen näköinen keski-ikäinen perus pertti marssi sisään tatuointiliikkeen ovesta ja halusi ottaa jonkun kuvan hauikseen. Tuumasta toimeen ja ensimmäinen sessio taisi heti olla useamman tunnin mittainen. Seuraavalla viikolla kaveri tuli uudestaan ja hommaa jatkettiin. Ja sitä seuraavalla. Eipä aikaakaan, kun molemmat kädet oli tatuoitu olkapäistä ranteisiin ja sitten oli nännilävistysten vuoro. Tässä vaiheessa alettiin olla jo muka hyviäkin tuttuja ja niinpä muutamassa viikossa pertti, josta oli hyvää vauhtia kuoriutumassa rauski, alkoi avautua. Tarina oli mennyt niin, että pertti oli ollut erään suuren suomalaisen pankin luotonvalvonnassa töissä lähes 20 vuotta. Sitten tuli lama ja pertin duunia oli periä yksityisiltä ihmisiltä velkojaan takaisin ja sovitella maksuaikatauluja uusiksi. Useamman vuoden pertti kuunteli vittuilua ja sai luurin korvaansa päivittäin lukemattomia kertoja. Tuli päivä, kun se oli riitti kiitti ja pertti otti loparit. 

Okei. Täysin ymmärrettävää. Koin empatiaa ja kannustin siinä vaiheessa kovasti eteenpäin elämässä ja muistan sanoneeni jotain, että joo, koskaan ei ole liian myöhäistä ja muita itsestäänselvyyksiä. Nyt kun valinta on tehty, on säästöjä ja olet vapaa mies, niin ei muuta kuin tekemään sitä, mitä todella haluat ja uutta uraa vaikka! Kyllähän viisikymppinenkin voi ihan hyvin vielä aloittaa alusta, voihan?

Juttu sai kuitenkin yllättävän käänteen; eipä aikaakaan, kun pertti, josta muodostui vakioasiakas jätti taakseen työpaikan lisäksi myös vaimonsa ja kolme lastaan. Siinä rytäkässä meni sitten myös omakotitalo lihoiksi ja taidettiin tehdä kaupat jostain antiikkinojatuolista, lipastosta ja parista lampustakin viidellä kympillä. Kaikki nämä vaihtuivat tatuointeihin, Harley Davidsoniin ja parikymppiseen strippariin. Puvun takki oli historiaa ja pertillä farkkuliivi ja nahkabyysat sekä koko yläkroppa täynnä leimaa. Tämä täydellinen transformaatio saavutettiin n. kahdessa kuukaudessa.

Ikäväkseni en tiedä mitä pertille sitten tapahtui, kun tatuoinnit tulivat valmiiksi. Mieleen on jäänyt pysyvästi se, miten ilo toisen puolesta vaihtui sääliksi. Jotenkin se nyt ei vaan enää ollut coolia, että perhekin piti feidata samassa konkurssissa ja ottaa 30 vuotta nuorempi suttura tilalle. Epäilemättä pertillä oli itsellään jonkin aikaa sikamaisen hauskaa. Vierestä näytti kuitenkin, että ei ollut. Oikeasti. Hermoromahdus voisi olla aika akkurat diagnoosi - sitä veikkaan.

On ihan eri asia syntyä alfa urokseksi ja kasvaa rokki poljennossa ja bensan hajussa, kuin tehdä äkisti täyskäännös. Parhaimmillaan tällaisesta pojasta kasvaa mies, joka ei lupaa naiselle mitään, mutta käyttäytyy, kuin vala olisi vannottu. Kohtelee siis naista hyvin, suojelevasti ja tasa-arvoisesti, mutta on myös rehellinen seksuaalisuudessaan ja myöntää naisten olevan heikkoutensa. Ja miksi ei lupaa? Koska sisimmässään tietää, että ei pysty sitä lupausta kuitenkaan pitämään. Tilanteen tullen, sanotaan vaikka vuosien jälkeen, kaukana merillä,  liha on heikko ja se pitäisi tämän tyyppisten miesten naistenkin usein paremmin tiedostaa. 

Monta eroa olisi vältetty, jos seksistä olisi uskallettu puhua enemmän sen sijaan, että olisi vaan hukuttu toisen iholle. Kun mies alkaa turtua tai pettyy naiseen jollakin tavalla tai tuntee mustasukkaisuutta olisi todellisen valloittajan teko pukea sanoiksi se MILTÄ TUNTUU. Että mitä minä nyt haluaisin? Tässä epäonnistuu arvioni mukaan n. 90 %. Tyypillinen reaktio on ahdistua ja tietenkin se hyökkäys - paras puolustus, jonka jälkeisen naisen shokkireaktion jälkeen onkin varsin kätevää perustella itselleen, että itseasiassa se oli jäbät ihan kaamea akka, aina puhuikin ärsyttävästi, eikä ikinä antanut mun olla mä tai tehdä mitä mä haluun hei. Se loput kymmenen prosenttia, joka ottaa riskin voikin sitten saada mahtavan palkinnon; nainen alkaa kummasti innovoimaan makuuhuoneeseen uusia tuulia, kun saa kuulla puhetta, jonka näkee, kuulee ja tuntee todeksi. Avomielisimmät saattavat jopa hyväksyä mukaan kolmansia osapuolia, mikä asioiden muuten ollessa mallillaan saattaa olla huomattavasti järkevämpi veto kuin riitainen ero etenkin lapsiperheessä.

Kevyeksi lopuksi sellainen toteamus, että vuosikymmenien uskollisuutta ja tyytyväisyyttä kahden ihmisen välillä seksuaalisesti esiintynee Taru Tuulian kenttätutkimuksen mukaan:

A) tietoisella, yhteisellä tantrisella tiellä

B) siveysvyöllä (miehellä!)

CBT 6000 - your ultimate tool for a happy marriage!

Epäile, kyseenalaista, kokeile!

Hörhöily on hyvästä

Tämän päivän HS:ssa toimittaja on ottanut osaa ilmeisesti Vipassana -meditaatioon ja raportoi kokeilustaan:

Keskittymisleirillä mieltä kehitetään kuin lihasta

Jutussa ei tosin mainita Vipassanaa, mutta samalta kuulostaa. Vipassana kurssit tosin kestävät 10-12 päivää, joten kyseessä on todella HC harjoite. Voin varmuudella sanoa, että en ole itse koskaan ollut noin pitkää aikaa hiljaa ja melko varmasti voin sanoa, etten aio ollakaan. Toisin sanoen kyseenalaistan noin pitkän pätkän tarpeellisuuden, mutta toisaalta taas...no joo - olen sen verran uhkarohkea, että jos yhtäkkiä tarjoutuisi mahdollisuus osallistua all expensive paid -meiningillä, niin kaipa hyppäisin tuohonkin mukaan. Todennäköistä kuitenkin on, että kokeilu lipsahtaisi anarkismin puolelle ja jossain vaiheessa pilaisin kaikkien muiden tunnelmat alkamalla vähintäänkin ilveillä hillittömästi. 

Kaikki tämä pohdinta ei poista sitä tosiasiaa, ettenkö uskoisi tämän olevan hyvästä joillekin. Jos ei osaa olla hiljaa itsekseen, niin suoraan vaan extreme kokeilun pariin ohjatusti. Radikaalit menetelmät ja shokkihoidot toimivat juuri siksi, että niistä jää niin pitkäksi aikaa pureskeltavaa ja työstettävää. Vielä vuosien jälkeen voi miettiä, että härregud mitkä ennakkoluulot minulla olikaan ja miten paljon pelotti ja arvelutti, mutta onneksi sain kokea tuonkin täydellä volyymilla ja nytpähän on kokemus siitäkin. Mitä siitä jäi käteen? 

Rajojaan voi kokeilla monin tavoin ja niiden tunnistaminen voi olla todella mielenkiintoista, haastavaa ja vaikeaa. "I never make same mistake once - I`ll make it 5 or 6 times to be sure" ei mielestäni kuvaa typeryyttä, vaan uteliaista ja rohkeaa elämänasennetta. Tässä kohtaa nousee mieleen omasta elämästä esimerkiksi tatuoinnit: Yhtäkään niistä en ole juurikaan suunnitellut. Kaikki on tehty freehandina lähes siltä istumalta. Osaan olen antanut täysin vapaat kädet ja sanonut vain, että vedä tosta noin jotain tuollaista. Joidenkin kohdalla on joku aihe ollut mielessä, mutta toteutus artistilla vapaa. Tuntemattomat usein kysyvät: kaduttaako? Etkö pelkää, että joskus kaduttaa? No ei kaduta, enkä pelkää. En itseasiassa ajattele lainkaan koskaan koko asiaa. Se on kerran tehty ja täydellä tietoisuudella, että siinä lepää. En edes näe itse kuviani enää - en ole nähnyt niitä moneen vuoteen. Niinpä sitä hämmästyykin välillä kesällä tai uimassa, kun joku saattaa kommentoida jotakin ja on ihan että ai jaa, tuo tuossa? Se, mitä niistä kuitenkin muistaa ja ajattelee on nimenomaan hetki, jolloin ne on tehty. Kenen kanssa, mikä siinä oli tunne ja tunnelma. Ja kuinka sitä voisi sitten katua? Ei mitenkään, kun on valinnut kokemuksen ihmisen kanssa - antanut kehonsa kanvaasiksi ja toisen käyttöön ja samalla siirtänyt tietoisuuttaan pois siitä, jotta kipu ei olisi lainkaan se, mitä muistaisi tai tuntisi. Kiitos Pete Pihlajamaa, Sami Safiiri, Jykä Ilen, Diego Villanello, Rob Angel, Hoca ja pari muuta ulkomaan elävää - pystyn palauttamaan mieleeni jokaisen hetken - kiitos!

Test your boundaries to recognize that you can be boundless! 

Find your limits to know who you are.

Taru Tuulia

Itsemurha - Goooood morning Finland!

Mikä estää?

Päivän uutinen on, että Robin Williams on tehnyt itsemurhan. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen tähti, joka on samaan ratkaisuun päätynyt, mutta monia se koskettaa, koska Williamsin ura oli niin pitkä ja värikäs. Ihmismieli tekee oikosulun siinä kohtaa, kun joku on kovin hauska, tarjoilee lempeitä ja leppoisia katseita ja riemullisia hetkiä ja sitten yhtäkkiä päättää itse poistua toiseen ulottuvuuteen. Mutta pääseekö noin sinne? Mitäs jos jääkin roikkumaan samoille tonteille ja yhtäkkiä ilman kehoa yrittää epätoivoisesti huhuilla lastensa perään? Turhautuu, kun ei kuulla? Yrittää lohduttaa vaimoa, mutta tämä ei näe tai sitä tunne?

Vaikea uskoa, että Williams olisi ollut täysi ateisti ja olisi kelannut päätyvänsä suoraan mullan alle vailla ajatusta tai toivetta elämän jatkumisesta tavalla tai toisella. Ehkäpä masennus on kuitenkin ollut niin syvää ja mustaa, että ainoa ajatus on ollut pois, pois, pois...irti kaikesta. Irti addiktioista, irti julkisuudesta, materiasta, paineista. Väitän, että sen kaltaisessa synkkyydessä ainoa asia joka voi estää lopettamasta omaa elämäänsä on nimenomaan PELKO siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen JA joutuu kokemaan kaiken uudelleen, vieläpä moninkertaisena! Ikävää, että Robbie ei tajunnut viimeisillä hetkillään avata vaikka facebookia ja lukea yhtään tekstiä, joka olisi muistuttanut mahdollisesta sielunvaelluksesta. Huomaa, että sinun ei tarvitse uskoa siihen, että se on totta; riittää, kun uskot siihen, että on olemassa suuri mahdollisuus siihen, että näin on ja sitä tulisi ajatella pelonsekaisella kunnioituksella!

Olen huomannut, että suurin osa ihmisistä pelkää sanaparia "karman laki" ja niin pitääkin, se on täysin tervettä. Parhaimmillaan se pelko ohjaa ihmisen pikkuhiljaa luopumaan lihan syönnistä, väkivallasta ja ylipäätään oman edun tavoittelusta kohti rakkaudellisempaa elämää niin, että uutta kipeää karmaa ei syntyisi. Vähän ajan kuluttua alat riemuita siitä, että pelko on väistymässä ja keskityt koko ajan enemmän ja enemmän vain riemukkaisiin sattumiin ja yllätyksiin, joita elämä luoksesi tuo. Me nimittäin todella saamme sen, mitä tilaamme, mutta usein unohdamme asettaa toiveillemme aikarajan. Ajattelemme, että on liian härskiä kehdata pyytää universumilta/Jumalalta/Buddhalta/Krishnalta tai vaikka joulupukilta jotakin tietyn aikarajan puitteissa - emmehän voi ajatella niin - sehän olisi suuruudenhulluutta! Onkin siis paljon kätevämpää keskittyä pyytämään muilta kanssaihmisiltä suoraan tai tehdä itse? Ongelma vain on, että toisilla on omat ongelmansa. Mene siinä sitten valittamaan, kun tiedät, että naapurikin on köyhä ja äijänsä lähdöstä surullinen. Ratkaisu: kokeile pyytää hiljaa itseksesi tai kirjoita paperille. Menetät? Aikaa. Voit tehdä sen salaa, kukaan ei näe tai tiedä ;-)

Robin Williams olisi kenties voinut pyytää itselleen uutta alkua Vanuatulla tai Naurusaarilla, missä on vähemmän tunnettu. Että joku olisi tarttunut niin toimeliaasti hänen asioihinsa, että olisi lyönyt lapun luukulle ja sanonut, että moro, jään eläkkeelle. Lahjoittanut puoli omaisuuttaan hyväntekeväisyyteen ja loput lapsille ja painunut vaimon kanssa riippumattoon makoilemaan. Jos olisi ymmärtänyt pelätä. Rakkautta, joka sitoo meidät kaikki toisiimme, ikuisiksi ajoiksi.

Ohm mani padme ohm
may your good deeds eventually carry you far
so you don`t have to travel back here
and you may stay with stars
Robin

The writer's block

Jokainen matka alkaa yhdestä askeleesta

Vuonna 1998 iskin kiinni pienen Mac -merkkisen linnunpöntön Kirkkonummella ja vannoin, etten palaa saman aiheen pariin enää koskaan. Tietenkään sekään vannominen ei kannattanut ja palasin, mutta en kirjoittamalla. Niin kuin usein käy, kaikenlainen vihapäissään vannominen on täysin turhaa, sillä sanansa saa niellä ennemmin tai myöhemmin aina, koska muuten tukehtuu itse omaan katkeraan kalkkiinsa. Näin on ollut käydä tässäkin tapauksessa. 

V. 2002 keksin, että pääsen helpommalla, kun en kirjoita ja teen puhumisesta työtä. Menin siis radiotoimittaja kouluun. Siitä tulikin hetkeksi työ, mutta putosin auttamatta kelkasta, kun muutin takaisin maalta kaupunkiin ensimmäisen epäonnistuneen avioliiton päätteeksi v. 2008. Totesin, että en ollut A) tarpeeksi pyrkyri B) tarpeeksi hyvännäköinen (kyllä, tottakai kaupallisessa radiossa silläkin on merkitystä!) C) valmis huoraamaan soittolistojen parissa D) riittävän koulutettu tehdäkseni dokumentteja E) tasaisen hyväntuulinen, jotta olisin voinut hakea samoja hommia enää pk-seudulla.

Niinpä tein sitä, mitä olen aina parhaiten osannut: elin hetkessä ja katsoin mitä vastaan tuli ja hyppäsin mukaan sinne, missä luulin voivani kulloinkin kyvyilläni auttaa. Löysin lopulta itseni Istanbulista, jossa suuressa, ihanasti sisustetussa kattohuoneistossani olin valtavan yksin ja pelkäsin henkeni edestä. Hyvin alkanut auttamisretki olikin jälleen paljastunut karmiseksi opetukseksi ja karmeaksi totuudeksi, jonka ainoa opetus tuntui olevan: älä luota toisiin ihmisiin äläkä anna heille valtaa päättää puolestasi.

Nyt kun mietin elämääni taaksepäin yritän kovasti samalla vakuutella itseäni vanhojen mestarien lohduttavilla sanoilla: Kaikella on tarkoitus. Jospa kaiken tarkoitus onkin ollut se, että on pitänyt ensin kerätä riittävästi materiaalia ja kokemuksia, että niistä voisi jonain päivänä kirjoittaa ja sillä lailla samassa ehkä auttaa joitakin? Nimittäin totuus on, että aina olen myös kuullut tasaisin väliajoin jossain syvällä sisimmässäni kuiskauksen: kirjoita Taru, kirjoita...

Mestarillisesti, suorastaan esimerkillisesti olen vältellyt tätä.  Enää en pysty. Meinasin viime vuonna talvena jo kuolla astmaani ja ensi talvea en enää kestä, jos en saa nyt pidettyä "kanavaa" auki. Fokus ja se mistä kirjoitan ei ole vielä kristallinkirkas, mutta alkuun ajattelin ruotia joka päivä jotakin uutista ja ajatuksia, joita se herättää sekä samalla kertoa tosi tarinoita elävästä elämästä, kohtaamisista, joilla kaikilla on ollut merkitystä, tarkoitus. 

Kiitos, että olet tässä. Jos tulet toistekin on sillä minulle suuri merkitys Toivottavasti sinä löydät sen, millä on sinulle tarkoitus.

Taru Tuulia

Lonely Queen of the castle at Dikilitas, Istanbul, v. 2009