tiistai 26. elokuuta 2014

Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen

Arthur C. Clarken toinen laki

Clarken kaikki kolme lakia ovat:
  1. Kun vanhempi tunnustettu tieteilijä sanoo jonkun olevan mahdollista, on hän todennäköisesti oikeassa, mutta väittäessään jonkin olevan mahdotonta on hän todennäköisesti väärässä.
  2. Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen.
  3. Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.
Olen inspiroitunut tästä jo edesmenneestä Jousimies herrasta viime aikojen työttömyyskeskusteluissa. Hän nimittäin totesi myös, että: 

“The goal of the future is full unemployment, so we can play. That’s why we have to destroy the present politico-economic system.” 

Clarke oli syntynyt samana vuonna, kuin Suomi itsenäistyi. En malta olla leikittelemättä ajatuksella, että juuri nyt hänen sanomaansa tulisi kiinnittää huomiota. Meitä suomalaisia kun on niin vähän, että PERIAATTEESSA totaalinen suunnanmuutos olisi mahdollista - oikeastaan asiassa kuin asiassa. Olemme miniatyyri valtio, joka voisi kokeilla kaikkea uutta mikäli sitä rohkeutta vaan riittäisi. Voisimme olla oikeasti edelläkävijöitä perässähiihtäjien sijasta, mikäli uskaltaisimme romuttaa vanhat rakenteet ja tuulettaa kunnolla. 

Eniten olen aina ihaillut ja kunnioittanut niitä ihmisiä, jotka ovat löytäneet sen jonkun asian, minkä tekeminen tekee heidät onnelliseksi ja tinkimättä myös tehneet niin huolimatta siitä, onko siitä aina saanut suoraan rahaa vaiko ei. Useimmiten ei, koska taiteilijoita ei arvosteta, mikäli uraa ei ole osannut rakentaa määrätietoisesti kaikenmaailman säätiöiden ja diplomien ja apurahojen kera alusta asti. En tosin tässä yhteydessä tarkoita lainkaan pelkästään taiteilijoita, vaan kaikkia oman elämänsä herroja: ihmisiä, jotka viihtyvät työssään ja joilla on terve omanarvontunto ja jotka osaavat myös hinnoitella työnsä kohtuullisesti.

Herää kysymys miten ihmiskunta on onnistunut rakentamaan näin vääristyneen maailman, jossa on sellaisia ammattinimikkeitä kuin alivaltiosihteerin toimistoassistentti tai muotoiluakatemian liiketoiminta- ja kulttuurialan osaamisaluejohtaja? Jos titteli ei meinaa mahtua käyntikorttiin, niin ei se kyllä silloin mahdu hattuunkaan; omaan tai muiden.

 Olemme onnistuneet vaikeuttamaan ennen näkemättömällä tavalla simppeleitä asioita. Tästä on tullut pysyvä suuntaus ja joka päivä kuitenkin ahdistumme siitä lisää. Vai väittääkö joku tosissaan, että säännöt ja rajoitukset ja tiukat rakenteet sekä hieno titteli olisivat jotenkin helpottaneet elämää? 

Paluu menneisyyteen ei ole vaihtoehto tietenkään sekään, mutta en millään voi uskoa tai hyväksyä sitä, etteikö asioita voisi huomattavasti yksinkertaistaa sen olemalla kuitenkin edelleen turvallista. Sillähän kaikkea hankaloittamista perustellaan kuitenkin; sinun ja minun hyvinvoinnillani ja turvallisuudellani! 


Sanonpa mistä olen itse syvästi huolissani: siitä, miten hermo kestää enää taistella eteenpäin tässä sääntöviidakossa. Työpaikoilla niitä luodaan jatkuvasti uusia, työtä hakiessa joudut nykyään täyttämään monimutkaisia verkkokaavakkeita jokaisella rekryfirmalla erikseen, yrittäjäksi pääset helposti, mutta starttirahan saaminen onkin sitten jo huomattavasti hankalampaa ja sitten tulevat ne muut säännöt...Vielä 90-luvulla oli paljon helpompaa esim. kaikenlaisten tapahtumien järjestäminen ja työllistyminen, mutta nyt se on jo itsessään rakettitiedettä, johon tarvitaan niin monta lupalappua, että into vaan hyytyy jo kalkkiviivoille. Tiedän, että en ole yksin ja samasta asiasta valittajia on monta. Huolemme on aiheellinen ja kasvaa päivä päivältä. Kuka astuisi nyt esiin Arthur C. Clarken jalanjäljillä ja tarjoaisi sellaista vallankumouksellista ratkaisua, joka saisi suuren, harmaan ja hiljaisen massan taakseen?







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti