Huuhaa setä on poissa

http://yle.fi/uutiset/muusikko-taidemaalari_martti_huuhaa_innanen_on_kuollut/7668878

Voihan vuohen vehkeet ja hatullinen paskaa!
Huuhaa setä on poissa, sano!

 "Innanen oli tyly totuuden puhuja. Hän on muun muassa sanonut, että suomalainen on ryssän ja ihmisen risteytys. Se voi kuulostaa tylyltä, mutta kun sitä miettii jonkin aikaa, niin siinä on perää, Knutas sanoo."

Ai että! Mikä esikuva Innanen olikaan minulle ja kouralliselle ystäviä aikoinaan! Monta vuotta Innanen on ollut jo varmaan sen verran ehtoopuolella, että uutta tuotantoa ei ole päässyt syntymään, eikä iäkkään henkilön poismeno useinkaan mikään suuri järkytys ole, mutta kyllä täytyy sanoa, että tämä kosketti. Tai pikemminkin voisin sanoa olevani nyt muistojen tsunamissa!

Tutustuin Innasen tuotantoon 90-luvun alkupuolella kunnolla silloisen parhaan ystäväni kautta, joka oli kasvanut Innasen laulujen ja kuunnelmien parissa. Kati osasi niistä leijonan osan ulkoa ja lauleskeli niitä jatkuvasti. Hän itse kertoo näin: "Tämä mies oli isäni hyvä ystävä ja hänen taiteestaan sain imeä itseeni vaikutteita jo pikku tytöstä asti. Taisinpa jossain ala-asteen laulukokeessakin vetästä komeesti "karvaiset kamelit". Ja oliko huikeampaa satumaailmaa kun faija toi pikkuKatille Maralta c-kasetillisen HuuHaa-sedän ralleja ja tarinoita lapsille."
Näin ymmärsin minäkin nopeasti Innasen nerokkuuden ja olin myyty. Hän oli aivan omaa luokkaansa sekä kuvataiteen että sanoitusten saralla. Suosikikseni nousi Joe Smith Rasilian satemetsissä kuunnelmat sekä Aavehiihtäjä.

Niin kovia HuuHaa faneja olimme, että kun opiskelin Laajasalon opistossa radiotoimittajaksi, niin tehdessämme lopputyönämme HUS:n potilasradiota, radio Iistsaidia, päätin hakeutua tekemään Innasesta haastattelua. Myös opettajani Esa Lötjönen kuului Innasen palvojiin ja tuki hanketta varauksetta. Sain suhteiden kautta järjesteltyäni sitten itseni Innasen luokse Espoon Lintuvaaraan vappuaattona 2003.

Muistan miten hermostunut olin ja editoimattomalla versiolla haastattelusta onkin kuultavissa hermostunutta hihitystä ylenmäärin. Olin varautunut useilla kysymyksillä niin kuin kunnon toimittajan pitää, mutta Innanenpa sanoi heti lähtöön, että "jaahas, koska on vappu, niin saa varmaan kertoa jotakin hauskan tynkää" ja alkoi puhua tuijottaen samalla koko ajan huoneen nurkkaa ja puhui ja puhui - putkeen tunnin verran. Minulle jäi epäselväksi oliko hän kuinka paljon niitä juttuja miettinyt, mutta jäi tunne, että osittain ne ainakin tulivat täysin jostakin toisesta stratosfääristä. Koska minulla on tuosta yli tunnin mittaisesta haastattelusta enää vain CD olemassa eikä mahdollisuutta tällä hetkellä kuunnella sitä, joudun ulkomuistista heittämään tämän:

 "Olette varmaan huomanneet, että kun menette isoon kauppakeskukseen, niin invapaikalla seisoo aina mersu. Tarkemmalla katselulla voi havaita, että se on mustalaisten. Myös jos pyydät ketä tahansa mustalaista näyttämään lompakkos, niin siellä on aina vähintään 5000 markkaa pieninä seteleinä. Tästä voimme siis päätellä, että mustalaiset ovat ihailtavia ja että heillä on jotain sellaisia etuoikeuksia, jotka eivät tavalliselle kansalle kuulu! Näin ollen ehdotankin, että koko suomen eduskunta pitäisi korvata 200 mustalaisella ja heivata kaikki nykyiset pihalle. Sillä kansanedustajan työnkuvaanhan kuuluu saada mahdollisimman pienellä työmäärällä mahdollisimman paljon rahaa. Heidän päivänsä alkaa siinä aamuyhdeksältä eduskunnan kahviossa, jonka jälkeen on yhdeltätoista ruokatunti, sitten kahvitunti yhden maissa ja siinä kolmelta voikin jo lähteä kotiin. Kukapa pystyisi tähän paremmin kuin mustalaiset!"

"Koko elämäni olen ammentanut inspiraationi yhdestä lähteestä: ihmisten loputtomasta tyhmyydestä. Jo kauan sitten nuorena poikana ymmärsin, että siitä ei kannata suuttua, vaan kääntää se voimavaraksi, enkä koskaan lakkaa nauramasta suomalaiselle umpitollolle. Kuten sanoin Tyrvään Sanomien toimittajalle; olen kuin Felix kissa, joka aina nousee tuhkasta! Ja se toimittaja katsoi minua kuin uuvattia ja ajatteli, että kyllä se Huuhaa setä on tyhmä, eikö se edes tiedä, että se on Fenix lintu....ai jai, timanttia, timanttia."

Lepää rauhassa Martti Huuhaa Innanen!

Love and Respect!

Hei hei mitä kuuluu

Olin pari viikkoa sitten sellaisissa synttärikarkeloissa, joissa tapasin paljon ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosikausiin. Siitä lähtien olen miettinyt päivittäin tämän blogin kirjoittamista, koska niin moni kysyi tuon ahdistavan kysymyksen: Hei, mitä kuuluu?
Ihan ensiksi haluaisin luetella syyt, mikä tuosta niin viattomasta, hyviin tapoihin liittyvästä kysymyksestä tekee ahdistavan:

1. Tilanne, jossa se lausutaan. Kun ympärillä on hälyä ja meteliä tulee useimmiten vastattua lyhyesti: "Ihan hyvää." Sen jälkeinen morkkis siitä, että on tyytynyt pintapuoliseen ja ylimalkaiseen vastaukseen on ahdistavaa.
2. Totuuden mukaisuuteen pyrkiminen aina tilanteessa kuin tilanteessa ja bileissä ei halua latistaa kenenkään tunnelmaa. Seurauksena jälleen ahdistus siitä, että joutui vastaamaan jotakin puolivillaista.
3. Pitkien, syväluotaavien keskustelujen rakastaminen ja tilanteen mahdottomuus niihin. Tuloksena ahdistus lyhyestä vastauksesta.

Nyt siis kun aurinko on siirtynyt Jousimiehen merkkiin ja omiin 42-vuotis syntymäpäiviin on aikaa enää 4 päivää ja juhliin 2, voinen kertoa mitä kuuluu siinä toivossa, ettei tarvitse sitten toistaa itseään omissa juhlissa.

Kohta loppuun kulunut vuosi on ollut yksi raskaimpia elämässäni saatuani avioeropaperit pöydälle huhtikuussa, mutta samalla se on tarjonnut useita valonpilkahduksia. Niistä suurimmat ovat luonnollisesti olleet kohtia, joissa on saanut hämmästellä tyttärensä taitavuutta laulajana ja innokkuutta oppia uutta. Lumi osaa tällä hetkellä, hieman alle 3-vuotiaana jo varmasti yhtä paljon lauluja, kuin itse osasin 4-vuotiaana eli satakunta. Lisäksi hän sanoittaa itse jo tuttuihin melodioihin etenkin autossa koko ajan uusia biisejä. Radio on täysin turha kapistus meillä matkoilla. Useampi sata kilometriä voi mennä niin, että takapenkiltä kuuluu tauoton, iloisen pikku sopraanon viserrys.

Yhtä tärkeää kuin Lumin läsnäolo on ollut myös ystävien tuki ja välillä vaikeatkin kysymykset, joiden eteen on pitänyt pysähtyä. Niin paljon olen tuntenut saavani tänä vuonna nimenomaan ystäviltä, että toivoisin pystyväni kustantamaan kaikille viikon matkan aurinkoon nyt pimeimpänä vuodenaikana! Aidosti tuntuu, että se olisi vähintä mitä voisin tehdä. Reaalimaailman kiitos tulee kuitenkin varmaan joulukortin ja jonkun Tigerin kahden euron lahjan muodossa tai Lumin leipomina pipareina, ellei se ikuisesti tilauksessa oleva lottovoitto pamahda peliin juuri nyt... Kyllä te tiedätte - te, ketkä olette olleet lähimpänä.

Kaksi kertaa olen nyt sanonut elämässäni "tahdon" ja molemmilla kerroilla tarkoittanut sitä. Karkeasti jos haluaisi tiivistää, niin voisi sanoa, että ensimmäinen liitto päättyi lapsettomuuteen ja siitä valehteluun ja toinen lapsen kanssa olemiseen ja pahaan, itsekkääseen kuiskutteluun. Tein kaikkeni ja enemmänkin korjatakseni molempia tilanteita, sillä valan vannominen ja lupaaminen on oikeasti mielestäni pyhää, eikä sitä saisi ulkopuolinen koskaan rikkoa tai siihen sekaantua. Avioliitto voi kaatua kahdesta syystä; törkeästä uskottomuudesta tai törkeästä fyysisestä väkivallasta ja pitkään jatkuneesta henkisestä väkivallasta, jolle ei haluta etsiä ratkaisua. Mikään maailmassa ei saa minua vakuuttuneeksi siitä, etteikö aina kuitenkin pitäisi tai kannattaisi yrittää niitä ratkaisuja hakea. Heikot ja vahvat erotellaan siinä pelissä; kuka on valmis syväluotaukseen no matter what it takes ja tekemään kompromisseja ja kuka unohtaa luvanneensa ja nostaa kytkintä ja hiipii verhon taakse.

Olen vaativa, tiedostan sen. Mielestäni kuitenkin pitääkin olla, jos meinaa liimata perheyhteyttä kasaan, joka ei koskaan ole pelkästään helppoa, ihanaa, kivaa ja mahtavaa. Toivon, että useampi tässä maailmassa olisi tietoinen lupauksen pyhyydestä, niin heterot kuin homot ja lesbot, nyt kun oikeus avioliittoon on ovella! Olen sitä myös itseni suhteen ja päätin aikoinani keväällä, että pidän ovea raolla hamaan loppuun asti. Avioliittoa on jäljellä 11 päivää tätä kirjoittaessa. Jos asiat menevät niin kuin on uhottu, niin mieheni poksauttaa shamppanjapullon auki 7.12. ja ero astuu voimaan hänen hakemanaan. Ja kyllähän ne menevät, sillä spartalaisella mentaliteetilla varustetun soturin päätä ei käännetä, kun hän kerran päätöksensä on tehnyt.

Pitkä karminen kierto on tulossa lakipisteeseensä ja kohta olen vapaa. Oikeasti vapaa, kaikilla tasoilla.

Uusi alku on ovella.

En enää tahdo.

Minä vain olen.

Suomi-juntti on maailman hauskin tyyppi

En ole seurannut stand up -skeneä, enkä käynyt katsomassa sitä Suomessa kertaakaan livenä.
Kaksi nimeä olen kuitenkin tiennyt ja tunnistanut viime vuosina; Ismo Leikolan ja Miikka Petterssonin. He ovat tehneet jotakin selvästi oikein ja nyt vaikuttaa siltä, että Ismon juntti karakteeri puree kovaa jenkeissä.

Katsoin eilen esityksen finaalista: Ismo Leikola

enkä nauranut ääneen. Tykkäsin kyllä jutuista, mutta kaikki ei menneet ihan jakelukeskukseen asti. Tajusin miksi; koska olen itsekin samanlainen suomi-juntti. Nyt kun katsoin uudestaan, niin nauraa hihitin alusta loppuun ja syynä uudelleen katseluun oli eiliseltä mieleen jäänyt kolmannen tuomarin kommentti: "You made being from Finland as something universal."

Tähän hätään en ihan äkkiä voi keksiä parempaa markkinointivalttia Suomelle. Erityisen siistiä tässä on se, että meitä sinisilmäisiä, rehellisiä ja avoimia juntteja täällä vielä riittää ylenmäärin ja juuri sillä, että kysymme tyhmiä kysymyksiä kuten "oh have you met my mother, you must have been working with her or something", annamme vastauksen, että vilpittömyys riisuu aseista.

Näin FB-feedissäni kommentin, jossa sanottiin keskustelupalstan olevan täynnä suomalaisten kommentteja, joissa kritisoitiin Leikolaa. Joidenkin turojen mielestä ei ole kuulemma yhtään hauska. Voihan siinä tulla kipeitä muistoja helposti itsestä, jos on alemmuudenkompleksi kielitaidon suhteen ja muistaa itsensä maailmalla nyökkäilemässä ujona, että "hello hello hello". Se on kuitenkin harhaa, sillä sinusta pidettiin varmasti! Muistelepa vaan palvelua, jota sait ja ystäviä, joita matkallasi teit!

Joskus huono käytös on hyvää käytöstä.

Me suomalaiset osaamme tämän.

Ja nyt voivat vielä lopuksi nostaa käden pystyyn kaikki ne 70-luvulla syntyneet, kenen äiti EI kehottanut syömään lautasta tyhjäksi?

Tarina valkoisesta naisesta ja Mustasta Barbaarista

Olen elämässäni saanut törmätä usein kaikenlaisiin julkisuuden henkilöihin, mutta pitänyt myös periaatteenani sitä, etten julkisesti niistä tapaamisista kerro, vaikka toimittajan koulutuksen olen saanutkin. Sovitut haastattelut radiossa aikoinaan olivat tietenkin asia erikseen, mutta ne jännittävimmät jutut olen jättänyt kertomatta, sillä mielestäni julkisuuden henkilöilläkin on oikeus yksityisyyteen ja paheksun syvästi iltapäivälehti tyyppistä journalismia, jossa juttu väännetään mistä tahansa tupeen kohotuksesta vain siksi, että kansa voisi mässäillä viha- tai kateuspäissään nälkäisenä, kuin korppi haaskalla.

Toinen periaatteeni on ollut, että en kerro tapahtumista ennen kuin niistä on kulunut 10 vuotta tai enemmän. Nyt aion rikkoa molempia periaatteitani, mutta mielestäni hyvästä syystä ja tällä tarinalla ei voi mässäillä yhtään sen enempää, kuin mitä itse tähti eli Musta Barbaari on jo eilen FB:ssä antanut itse itsestään.

Iltasanomat kerkesi jo raiskaamaan alkuperäisen uutisen näin:

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288752834268.html

Huomatkaa, että toimittaja ei ole sen vertaa vaivautunut lukemaan alkuperäistä postausta, että olisi huomannut, että jutun viimeinen lause ei ollut Nikanderin suusta, vaan Eski Veijalaisen.

Itse huomasin eilen, että kappas, Eski Veijalaisenkin kanssa minulla on yhteisiä ystäviä ainakin 5 ja kehtasin tapojeni vastaisesti lähettää miehelle kaveripyynnön ja meiliä.

Mitä oikein halusinkaan sanoa..? Sitä, että viime vuoden marraskuussa bongasin MB:n ensimmäisen kerran ja haistoin suunnattoman hyväntahtoisuuden helvetin kovan imagon takaa. Miten viehättävää! Uskoin siihen heti ja otin yhteyttä facebookissa hyväntekeväisyys kampanjan merkeissä ja sain yllätyksekseni vastauksen. Se  kuukausi, kun siinä sitten oltiin tekemässä yhdessä joululahjakeräys kamppista Siuntion vastaanottokeskuksen pakolaisille vakuutti minut siitä, että tästä jäbästä tulee vielä koko kansan lemmikki. James lahjoitti omista kamoistaan mm. iPodin, treenikamoja, vaatteita ja vaikka mitä ja sai väen liikkeelle niin, että Marskin Muksuissa meinattiin hukkua tavarapaljouteen alle viikossa, joka oli keräysajaksi asetettu. Lasten ilmeet tietysti oli luokkaa priceless, kun saavuimme paikalle joulupukki- ja muori tamineissa viemään lahjoja valmiiksi paketoituina jouluaaton aattona.

Kirjoitan tästä nyt siksi, että kun katsoo noita kommentteja MB:n facebook sivuilta, niin siellä on joitain talidomeja, jotka luulevat tämän aidosti olleen joku harhautus tai pr-stuntti, jolla "saadaan huomio käännettyä pois mamujen rikoksista" tai jotain muuta paskaa. Alkuperäisessä kirjoituksessa James kirjoittaa näin:

"Tässä hetkessä oli jotakin erityistä, en osaa sanoikskaan pukea.

Mä ajattelin, että kuinka ihmiset muuttuu ja kuinka rasismi menettää voimansa.

Mä ajattelin menneisyyden anteeksantamista ja millanen merkitys sillä on paremman tulevaisuuden rakentamisessa.
Mä ajattelin, että millaiset ennakkoluulot mulla oli Eskiä kohtaan ja kirosin jälkikäteen itteäni siitä.

Uskomatonta, kuinka paljon itse Eski Veijalainen opetti mulle ennakkoluuloista, erilaisuudesta ja kaikkein tärkeimmästä eli suvaitsevaisuudesta."

Ja minä ajattelin, että miten erityiset hetket vaan jotenkin tietää niiden tapahtuessa. Sen voi aavistaa, että nyt ollaan isojen asioiden äärellä, jotka voivat poikia jotakin mieletöntä tulevaisuudessa. Ajattelin myös miten tärkeää on pyrkiä murskaamaan jokainen ennakkoluulo ja -oletus ja ottaa itse selvää ihmisestä. Jos intuitio sanoo, että tämä on vastakohtani ja tästä ihmisestä en pidä, niin silti tulisi ottaa selvää  miksi? Tarkastella huolella omia vaikuttimiaan ja arvolatauksiaan. Vain niin voi löytää itsensä, kerta toisensa jälkeen!

Rakkaudesta häneen, rakkaudesta ruokaan

Ekadasina ruokakirjan julkistamistilaisuudessa

Pidän hauskimpana huumorien lajeista ironiaa ja nimenomaan itseironiaa. Kun se yhdistetään synkronismiin, jossa asiat tuntuvat tapahtuvan kuin tilauksesta ja ikään kuin kerroksittain ollaan henkilökohtaisen elämäni ytimessä. Näissä ajatuksissa piehtarointi on minusta yhtä herkullista kuin rakkaudella laitettu ruoka.

Koska tänäkään aamuna en avannut ensimmäisenä päivän sanomalehteä, vaan facebookin osui silmiini mielenkiintoinen päivitys siitä, mikä päivä vedalaisittain on meneillään. On "Ekadasi" eli 11 päivä uudenkuun ja täydenkuun jälkeen, joka vedojen mukaan on päivistä paras. Ekadasina paastoaminen voittaa kaikki muut vedoissa kuvaillut valat ja itsekuriharjoitukset. Ekadasi polttaa tuhkaksi kaikki keholla ja mielellä suoritetut synnit, eikä pelkästään valan seuraajalta, vaan myös hänen edesmenneiltä sukupolviltaan. Jos henkilöllä on maallisia toiveita, kuten saada rikkauksia, hyvä puoliso, kuuluisutta yms., niin ekadasina paastoaminen antaa näitä kaikkia.

Kaikkien 8-80-vuotiaiden tulisi seurata ekadasia, mutta jos tämä ei ole mahdollista, henkilö voi pyytää brahmanoita paastoamaan puolestaan tai pelkästään kuulemalla ekadasin kunniasta, arvostamalla ekadasia tai suunnittelemalla ekadasin seuraamista henkilö saa joka tapauksessa mitä suurimman hyödyn."

Lisäselvennyksenä mainittakoon, että viimeisen 5000 vuoden ajan n. miljardi intialaista siis suosii 24 kertaa vuodessa ekadasina vegeä, viljatonta & pavutonta linjaa. Paras olisi olla kokonaan ilman vettä ja syötävää. Jos on pakko syödä, niin auringonlaskun jälkeen hedelmiä, maitoa tms.

Ilman mitään tunnontuskia tein itselleni munakkaan aamiaiseksi, sillä valoja ei ole tullut vannottua, enkä syntynyt hinduksi. Tunsin kuitenkin olevani vallan onnekas, kun olin nyt kuullut taas jotain uutta ja mielenkiintoista ja tuumasin ilman muuta ajatuksen päivän paastosta kuukausittain olevan arvokas ja kunnioitettava. Niinpä päätin ottaa päivän mahdollisimman kevyesti. Päätös sai tukea, kun kokeilin jalkaan uusia, keväällä ostettuja housuja, jotka eivät silloin mahtuneet. Nyt mahtuivat, mutta olivat vieläkin aavistuksen liian pienet. Siinä sitten repiessäni vetskaria kiinni mietin, että pian tapaisin vanhan ystäväni, entisen huippumalli Vera Jordanovan, jonka kanssa vain pari viikkoa sitten istuimme Sandrossa ja kävimme läpi lähiaikojen synkroniteettia eli sattumia ja rakkauksia - niin vanhoja kuin uusia. Vielä silloin Veralla ei ollut aavistustakaan missä kirjanjulkistamistilaisuus pidettäisiin ja nyt olin matkalla ravintola Kappeliin jälleen mielessä ruoka ja rakkaus!

Tilaisuuden alussa puhui WSOY:n edustaja, joka tuntui hurmioituneen niin vuoden kestäneestä projektista kuin Verasta aidosti. Puheessaan hän sanoi Veran olevan niin auki ja avoin, että se innostus tarttuu ja miten tämä on kuin enkeli tai joutsen. Liikutuin kyyneliin heti alkumetreillä ja nyyhkin Kappelin Kreivitär kuoharilasin takana viidenkympin setelin näköisen nenäliinan kanssa haltioituneena siitä, että Vera oli saanut tilaisuuden, kirjoittanut, piirtänyt ja kuvannut yhdessä miehensä Federico Ruizin kanssa lähes 300-sivuisen, kovakantisen ja hienosti sidotun ruokakirjan vuodessa. Olin kuullut teoksesta sen alkumetreistä lähtien jotakin, mutta kun pitelin kirjaa käsissäni ja katsoin ystävääni, joka hehkui onnesta kertoessaan siitä, miltä sen tekeminen oli tuntunut ja millaista se oli ollut, niin muistin jälleen, miten tärkeää on heittäytyä tekemään niitä asioita mitä rakastaa ja mille oma arvomaailma rakentuu.

 Tässä vaiheessa päivä oli yli puolessa ja ekadasi oli äkkiä muisto vain, kun eteen kannettiin kotimaisia herkkuja; lohta, ruisleipää, sienisalaattia ja ties mitä poropyreetä taiten laitettuna. Mietin kirjan nimeä: Don't Miss a Bite – makuja ja muistoja maailmalta, olin hetken muistoissani maailmalla, Istanbulissa Veran kanssa ja näin mielessäni kuvan, missä Vera vie pois lautastani, jolla on jäljellä vielä yksi leipäpala ja miten roikun epätoivoisena itse lautasen toisessa reunassa kiinni. Tätä kuningasideaa ei valitettavasti ollut mahdollisuutta toteuttaa, joten avasin kirjan ensimmäisen sivun ja luin omistustekstin:

"Vanhemmilleni, jotka opettivat minulle, että perhe, joka syö, juo ja nauraa yhdessä, pysyy yhdessä."

Alkoi taas itkettää. Te, ketkä tunnette minut, saatatte heti ymmärtää miksi. Avioliittoni kokkiin on karilla, eikä syynä varmastikaan ole se, ettemmekö olisi syöneet yhdessä. Suhde ruokaan ja yhdessäoloon voi olla simppeli, kun se on kotoa lahjaksi saatu. Joillakin on sellainen onni tässä elämässä käynyt. Toisten meistä täytyy näinkin yksinkertaista asiaa opetella. 

Tilaisuuden jälkeen hain tyttäreni isältään ja tunsin ensimmäistä kertaa toukokuun alun jälkeen olevani tarpeeksi voimakas mennäkseni ovelle asti. Minut laskettiin sisään ja lapsi tuntui olevan häkeltynyt siitä, että olimme äkkiä kaikki yhdessä isän kotona. Pöydällä oli pastaa, Lumin herkkuruokaa. Omaan käteeni tuotiin punaviinilasi. Ihan pienen hetken kaikki oli hyvin, lähes kuin ennen. Vain nauru puuttui, eikä sitä voinut vaan ilmoille taikoa millään, sillä aika oli pysähtynyt välillämme johonkin, jossa hyvästä noiduttiin pahaa ja ymmärrys muuttui satuttamiseksi.

Niin me lähdimme käsi kädessä pois, tytär ja minä. Toisessa kainalossani kannoin suuresta rakkaudesta syntynyttä Veran ruokakirjaa ja toisessa valtavaa, muovista leikkikeittiötä lapselleni, jonka olin eilen ostanut kirpputorilta. Kotona laitoimme siihen uuteen keittiöön jääkaappiin leikkiruokia, kattilat liedelle ja astianpesualtaaseen, pikkuruisen ruokavaa'an hyllylle, silitysraudan laudalle ja jopa rätin pesukoneeseen. Valitsin Veran kirjasta reseptin sivulta 195, joka on kotoisin Istanbulista ja vaalin sitä kaikkea yhteisöllisyyttä ja perhekeskeisyyttä sydämessäni, mitä välimeren maat aina antavat ja avaavat tänäkin yönä kiitollisena tästä päivästä.

Huomenna teemme täytettyjä munakoisoja ja tsatsikia. 

Saamme nauttia ja rakastaa, äiti ja tytär, kahdestaan.

Hyvää matkaa uuteen alkuun jälleen Vera, valtamerten taa!

Voitto se on pienikin voitto

Viime viikolla Tukes kielsi ekokauppa Ruohonjuurta myymästä enää pesuaineita omiin täyttöpulloihin. Jotkut olivat käyneet jopa 7 vuotta täyttämässä omia pullojaan kaupalla, mutta nyt se oli ehdottomasti kiellettävä, koska pykälä ja byrokratia.

Taloussanomien juttu aiheesta

Tänään julkaistu juttu kertoo miten paine Tukesissa kasvoi liian suureksi ja päätös on päätetty kumota:

Tukes antoi periksi

Lisää hyviä uutisia:

Verkkoon on avautumassa palvelu, joka antaa päättäjille kasvot. Se varmasti omalta osaltaan edistää kollektiivista painetta, kun terassien ulkonäköuudistusta taas puuhataan kuitenkin ensi keväänä ja tutteli kielletään festivaaleilla:

Kuka päätti

Tämän blogin kirjoittaja on päättänyt nyt jotakuinkin erakoitua seuraavaksi kahdeksi viikoksi, sillä on ottanut vastaan intuitiivisen kirjoittamishaasteen, mikä pitää enemmän kiinni muistikirjassa, kuin koneella.

Aika näyttää mitä se tarkoittaa myös Tarun todeksi muodostumisen kannalta.

Hyvää alkanutta viikkoa!

Muokattu klo. 18.19 - Takaisin lähtöruutuun

Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen

Arthur C. Clarken toinen laki

Clarken kaikki kolme lakia ovat:

1. Kun vanhempi tunnustettu tieteilijä sanoo jonkun olevan mahdollista, on hän todennäköisesti oikeassa, mutta väittäessään jonkin olevan mahdotonta on hän todennäköisesti väärässä.
2. Mahdollisen selvittämiseksi on mentävä mahdottomuuksiin mahdollisen tuolle puolen.
3. Mikä tahansa tarpeeksi edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.

Olen inspiroitunut tästä jo edesmenneestä Jousimies herrasta viime aikojen työttömyyskeskusteluissa. Hän nimittäin totesi myös, että: 

“The goal of the future is full unemployment, so we can play. That’s why we have to destroy the present politico-economic system.” 

Clarke oli syntynyt samana vuonna, kuin Suomi itsenäistyi. En malta olla leikittelemättä ajatuksella, että juuri nyt hänen sanomaansa tulisi kiinnittää huomiota. Meitä suomalaisia kun on niin vähän, että PERIAATTEESSA totaalinen suunnanmuutos olisi mahdollista - oikeastaan asiassa kuin asiassa. Olemme miniatyyri valtio, joka voisi kokeilla kaikkea uutta mikäli sitä rohkeutta vaan riittäisi. Voisimme olla oikeasti edelläkävijöitä perässähiihtäjien sijasta, mikäli uskaltaisimme romuttaa vanhat rakenteet ja tuulettaa kunnolla. 

Eniten olen aina ihaillut ja kunnioittanut niitä ihmisiä, jotka ovat löytäneet sen jonkun asian, minkä tekeminen tekee heidät onnelliseksi ja tinkimättä myös tehneet niin huolimatta siitä, onko siitä aina saanut suoraan rahaa vaiko ei. Useimmiten ei, koska taiteilijoita ei arvosteta, mikäli uraa ei ole osannut rakentaa määrätietoisesti kaikenmaailman säätiöiden ja diplomien ja apurahojen kera alusta asti. En tosin tässä yhteydessä tarkoita lainkaan pelkästään taiteilijoita, vaan kaikkia oman elämänsä herroja: ihmisiä, jotka viihtyvät työssään ja joilla on terve omanarvontunto ja jotka osaavat myös hinnoitella työnsä kohtuullisesti.

Herää kysymys miten ihmiskunta on onnistunut rakentamaan näin vääristyneen maailman, jossa on sellaisia ammattinimikkeitä kuin alivaltiosihteerin toimistoassistentti tai muotoiluakatemian liiketoiminta- ja kulttuurialan osaamisaluejohtaja? Jos titteli ei meinaa mahtua käyntikorttiin, niin ei se kyllä silloin mahdu hattuunkaan; omaan tai muiden.

 Olemme onnistuneet vaikeuttamaan ennen näkemättömällä tavalla simppeleitä asioita. Tästä on tullut pysyvä suuntaus ja joka päivä kuitenkin ahdistumme siitä lisää. Vai väittääkö joku tosissaan, että säännöt ja rajoitukset ja tiukat rakenteet sekä hieno titteli olisivat jotenkin helpottaneet elämää? 

Paluu menneisyyteen ei ole vaihtoehto tietenkään sekään, mutta en millään voi uskoa tai hyväksyä sitä, etteikö asioita voisi huomattavasti yksinkertaistaa sen olemalla kuitenkin edelleen turvallista. Sillähän kaikkea hankaloittamista perustellaan kuitenkin; sinun ja minun hyvinvoinnillani ja turvallisuudellani! 


Sanonpa mistä olen itse syvästi huolissani: siitä, miten hermo kestää enää taistella eteenpäin tässä sääntöviidakossa. Työpaikoilla niitä luodaan jatkuvasti uusia, työtä hakiessa joudut nykyään täyttämään monimutkaisia verkkokaavakkeita jokaisella rekryfirmalla erikseen, yrittäjäksi pääset helposti, mutta starttirahan saaminen onkin sitten jo huomattavasti hankalampaa ja sitten tulevat ne muut säännöt...Vielä 90-luvulla oli paljon helpompaa esim. kaikenlaisten tapahtumien järjestäminen ja työllistyminen, mutta nyt se on jo itsessään rakettitiedettä, johon tarvitaan niin monta lupalappua, että into vaan hyytyy jo kalkkiviivoille. Tiedän, että en ole yksin ja samasta asiasta valittajia on monta. Huolemme on aiheellinen ja kasvaa päivä päivältä. Kuka astuisi nyt esiin Arthur C. Clarken jalanjäljillä ja tarjoaisi sellaista vallankumouksellista ratkaisua, joka saisi suuren, harmaan ja hiljaisen massan taakseen?

Onni ei tule kello kaulassa

 VAAN

Onni tulee puun takaa

kertoo päivän HS.

"Onnellisuudessa ei ole kyse siitä, miten hyvin ihmisellä menee yleisesti vaan enneminkin siitä, jos ihmisellä menee paremmin kuin hän on odottanut.

Tutkimuksen mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pessimisti ei pety ja matalat odotukset olisivat oikotie onneen. Tutkijoiden luoman matemaattisen mallin mukaan pessimismi ja matalat odotukset johtavat siihen, että ihminen on tyytymätön jo lähtökohtaisesti odottaessaan lopputulosta.

Jos ihmisellä on korkeat odotukset hän on odotusvaiheessa onnellisempi kuin jos odotukset ovat matalat."

 Tämän jutun paras anti oli ehdottomasti viesti pessimisteille yllä. Aika monta kertaa on kuullut toistettavan "pessimisti ei pety" mantraa varmaan itse kukin. Jostain syystä nämä ihmiset ovat lähes aina jotenkin harmaita, heillä on muutenkin kuivakka huumori ja elämä tuntuu potkivan päähän isolla kädellä.

"Ojanen vahvistaa, että odotuksilla on väliä. Professori kertoo tutkimuksissaan havainneensa, että jo pelkkä tieto siitä, että esimerkiksi terapia tai muuten hyödyllinen ohjelma kuten liikunta on alkamassa, kohottaa mielialaa ennen kuin mitään on varsinaisesti tapahtunut.

"Esimerkiksi liikuntaohjelmien vaikutukset näkyvät ennen kuin mitään fysiologisia vaikutuksia on ilmennyt", Ojanen huomauttaa."

Aivan. Ostin viime viikolla Vienolta Tuulahdukselta vähän käytetyn stepperin, joka oli ollut muutaman vuoden Vienolla vaatenaulakkona olohuoneessa. Itse olin odottanut löytäväni sellaisen edullisesti jo jonkin aikaa. Sain sen lounaan hinnalla ja raahasin hikipäissäni sen kolmanteen kerrokseen sohvan viereen. Odotin luonnollisesti heti tuloksia tai ainakin seuraavana päivänä. Nyt se on jo aivan selvästi auttanut niin, että kolmanteen kerrokseen kulkee kepeämmin ja tytär piiskaa personal trainerina vieressä. Itseasiassa odotan sen toimivan jatkossakin, vaikka en sen päälle joka päivä kapuaisikaan ja niin suuri on positiivisuuden ja optimismin voima, että sen takia tässä varmaan lopulta näinkin hyvissä voimissa porskutetaan, vaikka loppua on povattu ja jopa toivottu tänäkin vuonna ;-)

Mielen keskittäminen positiiviseen ajatteluun on asia, josta on puhuttu enenevissä määrin jo pitkään. Kaikenlaista gurua ja elämäntapaopusta on tarjolla pilvin pimein. Helppoa se ei ole silti kenellekään, mutta joillekin varmasti helpompaa kuin toisille. Mikä voisi sujua kuitenkin lähes jokaiselta olisi omien ajatustensa, toiveidensa ja tulosten tarkastelu. Ihmettelen suuresti sitä miksi skeptikot ja pessimistit eivät suostu ymmärtämään, että sitä kannattaisi kokeilla? Millä tavoin ja kuinka nopeasti henkilökohtaiset toiveet toteutuvat? Entä pelot? Molemmat ovat yhtä tärkeitä, yhtä painavia, yhtä takuuvarmasti ne toteutuvat.

Kumpi hallitsee? 

Pidä huolta, että se on rohkeus!

Näistä kannattaa pitää kirjaa itselle.

Mihin katosivat liberaalit?

Vapaus - mikä ihana sana

"Liberalismi (lat. liber ’vapaa’) on ideologia tai poliittinen suuntaus, joka pitää keskeisenä arvonaan vapautta jostakin ja vapautta johonkin."

Koko äänestysikäni ajan eli 23 vuotta olen mietiskellyt, että jos liittyisi johonkin puolueeseen, niin mihin? Olen pitänyt itseäni aina ilman muuta liberaalina, mutta päätynyt lopulta äänestämään henkilöä puolueen sijasta. Niinpä olen tullut äänestäneeksi vihreitä, vasemmistoa, piraatteja ja jopa kokoomusta (herra armahda!;). Koskaan en ole ollut tyytyväinen vaalituloksiin tai ehdokkaani aikaansaannoksiin, mikäli nyt on edes läpi päässyt ja näin on käynyt harvemmin.

Aloin tänään miettiä mihin katosivat liberaalit ja tutkimaan koko aatteen historiaa. liberaalit.fi sivusto on kokonaan kadonnut netistä ja puolue hajosi lopullisesti v. 2007 kannatuksen puutteessa. Aika jäätävää ottaen huomioon sen, millainen historia aatteella on Roomasta, Ranskan vallankumouksesta ja Amerikan sisällissodasta lähtien. Liberaalinen puolue (1880 – n. 1885) oli myös Suomen ensimmäinen varsinainen poliittinen puolue.

"Liberalismin perusajatuksena on, että valtio hoitaa korkeintaan vain sitä pienintä yhteistä tehtäväjoukkoa, jonka kaikki tai lähes kaikki hyväksyvät, ja loppu jätetään ihmisten itse päätettäväksi." 

Tässä kohdassa voit taputtaa käsiäsi yhteen, etkö? Kuulostaa fantastiselta, eikö?

Ilmeisesti liberaaleista tuli enimmäkseen keskustalaisia. Wikipedia, josta kaikki nämä tiedot ovat peräisin, esitteli yhtenä keskeisinä hahmoina aatteelle Suomessa tämän hepun: 

Santeri Alkio

Jos olisin elänyt vuosisadan alussa, niin olisin varmasti tykännyt hänestä!

Tosin tuo kieltolaki nyt taisi lähteä vähän lapasesta ja Santeri toimi itseään ja sanomaansa vastaan, mutta kellepä nyt ei joskus virheitä sattuisi? 

"Alkio oli myös pasifisti. Maan ääni -lehdessä hän kirjoitti 15. tammikuuta 1920 aikaansa edellä olleen, myöhemmin EU:n muodostumisessa osittain toteutuneen kirjoituksen: ”Kansojen liiton heimolaisajatuksena tulisi Euroopan niin ikään kiireesti ottaa harkitakseen kysymystä Euroopan yhdysvalloista. On ilmeistä, että oman rauhansa vuoksi Euroopan täytyy ruveta johtamaan politiikkaansa siihen, että valtojen väliltä katoaa tarve pitää yllä sotajoukkoja, tullirajoja ja eriarvoista rahaa.” Alkio itse kertoi saaneensa vaikutteita muun muassa Mahatma Gandhin politiikasta."

Ok. Koska olen laiskuuteen taipuvainen, en jaksanut alkaa selvittämään mihin katosi myös Jouni Flemming, joka ilmeisesti oli viimeinen libertarismin airut Suomessa. Mietin vain, että eikö tälle puolueelle todella ole enää tilausta? 

Kerronpa teille mikä missäkin nykyisten puolueiden julkisuuskuvassa on vikana:

• Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä (kok): 44 kansanedustajaa

Silmänkääntäjät ja itseensä tyytyväiset pelurit. Koostaan ja vallastaan huolimatta eivät lainkaan ole onnistuneet helpottamaan yksityisyrittäjän arkea, vaan päinvastoin. 

• Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä (sd): 42 kansanedustajaa

Kukkahattutädit, tanttarat, ainainen hernekeiton tarjoilu Hakaniemen torilla, vässykät ja mieleenpainumattomat mieskansanedustajat, ammattiyhdistysliikkeiden työntekijöiden hyvinvoinnin lisäämiseen keskittyminen varsinaisten duunareiden hyvinvointiin keskittymisen sijasta.

• Perussuomalaisten eduskuntaryhmä (ps): 38 kansanedustajaa

Mamuvastaisuus, muutama kaheli blaastajaa, jotka pilaavat koko puolueen maineen ja senkin vähän hyvän, mikä siellä kenties olisi. Yksinkertaisuus, vastarannan kiisket. 

• Keskustan eduskuntaryhmä (kesk): 35 kansanedustajaa

Juntit. Pekkarisen tupee ja syvälle jumiutunut mielikuva siitä, että ollaan vain maaseudun asialla. 

• Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä (vas): 12 kansanedustajaa

Punalippu, saamattomuus, akateemiset nysvääjät, taivaanrannan maalarit. 

• Vihreä eduskuntaryhmä (vihr): 10 kansanedustajaa

Liian kilttejä, ei löydy oikeasti radikaalia otetta (enää) ajamiinsa asioihin. Paljon hyvää puhetta, vähän tekoja. Heikkoja. Kun tulee tilanne, että pitäisi todella lyödä kantapäät santaan, pakenevat Kokoomuksen selän taakse. 

• Ruotsalainen eduskuntaryhmä (r): 10 kansanedustajaa

Ruotsalainen. Rantaruotsalainen. Ei muiden asialla; haluaa vain halvalla lohta, silakkaa ja purjeveneitä itselleen. 

• Kristillisdemokraattinen eduskuntaryhmä (kd): 6 kansanedustajaa

Päivi Räsänen, alkoholipolitiikka, homovastaisuus. 

• Vasenryhmä (vr): 2 kansanedustajaa

Ei mielipidettä, ei mielikuvaa tai tietoa. 

• Muutos 2011 (m11): 1 kansanedustaja

2011. Se meni jo!

Nyt on joku Itsenäisyyspuoluekin olemassa ja siinä on taas se vika, että mielikuva, joka siitä muodostuu on automaattisesti tyypeistä, jotka pukeutuvat wife beatereihin ja juovat kaljaa ostarilla leijonakorut kaulassa.

Ei tässä enää ole lupaa odottaa ihmeitä politiikan suhteen, kun EU on yhtäkuin Suomi ja Suomi yhtä kuin EU. Se, että irtautuisimme eurosta ja lähtisimme Islannin tielle tai yrittäisimme takaisin samoille leveleille Norjan ja Ruotsin kanssa on ikävä kyllä äärimmäisen epätodennäköistä. Nykyisestä eduskunnasta pitäisi heivata 90 % nykyisistä kansanedustajista ovesta ulos, että noin isoja päätöksiä saataisiin tehtyä. Ne, ketkä siellä jo ovat, ovat ajat sitten myyneet itsensä Brysselissä tai ovat muuten vaan niin sitoutuneita ties mihin, että uudet ajatukset tai ideat torpataan torpedona heti suorilta käsin alas pelosta, että saisi hullun leiman otsaan, jos esittäisi jotakin oikeasti uutta ja mullistavaa.

Jos olisin fiksu, niin tekisin tälle jotakin. No, en ole, niin jätän muiden eteenpäin työstettäväksi ja pohdittavaksi.

Liberté!

Byrokraateista ja alfa uroksista

Erään orjuutetun tarina

(warning: sisältää runsaasti stereotypioita)

Nousipa mieleeni tänään eräs kohtalo takavuosilta, kun näin Päivän Byrokraatti -sivulla ja Hesarissa jutun Trafin pöyristyttävästä sekoilusta. Kuka kaipaa linkkejä voi itse etsiä tällä kertaa. Juttu on niin vastenmielistä, etten viitsi toistaa sitä.

Tuumin ensin sitä millainen tunnelma tuollaisella työpaikalla voi olla. Että onkohan siellä hauskaa, jos kerran liksaa tulee keskimäärin 5000 eur/kk, niin heijastuuko se yhtään arjessa? Ollaanko siellä kännissä päivät pitkät, jos saadaan 100 miljoonaa upotettua tietojärjestelmiin, jotka eivät toimi? Tai jos liian ajoneuvoveron maksamisen johdosta voi joutua kerran ajokieltoon, niin johtuuko se siitä, että byrokraateilla menee itsellään liian hyvin vai olisiko sittenkin todennäköisempää, että on niin kertakaikkiaan ankea ja eristäytynyt meno harmaassa toimiston nurkassa, että on tullut kuurosokeaksi ajan hengelle, joka huutaa muutosta ja jäykkien rakenteiden purkamista?

Sitten muistin mielenkiintoisen hahmon 90-luvulta.
Tuiki tavallisen näköinen keski-ikäinen perus pertti marssi sisään tatuointiliikkeen ovesta ja halusi ottaa jonkun kuvan hauikseen. Tuumasta toimeen ja ensimmäinen sessio taisi heti olla useamman tunnin mittainen. Seuraavalla viikolla kaveri tuli uudestaan ja hommaa jatkettiin. Ja sitä seuraavalla. Eipä aikaakaan, kun molemmat kädet oli tatuoitu olkapäistä ranteisiin ja sitten oli nännilävistysten vuoro. Tässä vaiheessa alettiin olla jo muka hyviäkin tuttuja ja niinpä muutamassa viikossa pertti, josta oli hyvää vauhtia kuoriutumassa rauski, alkoi avautua. Tarina oli mennyt niin, että pertti oli ollut erään suuren suomalaisen pankin luotonvalvonnassa töissä lähes 20 vuotta. Sitten tuli lama ja pertin duunia oli periä yksityisiltä ihmisiltä velkojaan takaisin ja sovitella maksuaikatauluja uusiksi. Useamman vuoden pertti kuunteli vittuilua ja sai luurin korvaansa päivittäin lukemattomia kertoja. Tuli päivä, kun se oli riitti kiitti ja pertti otti loparit. 

Okei. Täysin ymmärrettävää. Koin empatiaa ja kannustin siinä vaiheessa kovasti eteenpäin elämässä ja muistan sanoneeni jotain, että joo, koskaan ei ole liian myöhäistä ja muita itsestäänselvyyksiä. Nyt kun valinta on tehty, on säästöjä ja olet vapaa mies, niin ei muuta kuin tekemään sitä, mitä todella haluat ja uutta uraa vaikka! Kyllähän viisikymppinenkin voi ihan hyvin vielä aloittaa alusta, voihan?

Juttu sai kuitenkin yllättävän käänteen; eipä aikaakaan, kun pertti, josta muodostui vakioasiakas jätti taakseen työpaikan lisäksi myös vaimonsa ja kolme lastaan. Siinä rytäkässä meni sitten myös omakotitalo lihoiksi ja taidettiin tehdä kaupat jostain antiikkinojatuolista, lipastosta ja parista lampustakin viidellä kympillä. Kaikki nämä vaihtuivat tatuointeihin, Harley Davidsoniin ja parikymppiseen strippariin. Puvun takki oli historiaa ja pertillä farkkuliivi ja nahkabyysat sekä koko yläkroppa täynnä leimaa. Tämä täydellinen transformaatio saavutettiin n. kahdessa kuukaudessa.

Ikäväkseni en tiedä mitä pertille sitten tapahtui, kun tatuoinnit tulivat valmiiksi. Mieleen on jäänyt pysyvästi se, miten ilo toisen puolesta vaihtui sääliksi. Jotenkin se nyt ei vaan enää ollut coolia, että perhekin piti feidata samassa konkurssissa ja ottaa 30 vuotta nuorempi suttura tilalle. Epäilemättä pertillä oli itsellään jonkin aikaa sikamaisen hauskaa. Vierestä näytti kuitenkin, että ei ollut. Oikeasti. Hermoromahdus voisi olla aika akkurat diagnoosi - sitä veikkaan.

On ihan eri asia syntyä alfa urokseksi ja kasvaa rokki poljennossa ja bensan hajussa, kuin tehdä äkisti täyskäännös. Parhaimmillaan tällaisesta pojasta kasvaa mies, joka ei lupaa naiselle mitään, mutta käyttäytyy, kuin vala olisi vannottu. Kohtelee siis naista hyvin, suojelevasti ja tasa-arvoisesti, mutta on myös rehellinen seksuaalisuudessaan ja myöntää naisten olevan heikkoutensa. Ja miksi ei lupaa? Koska sisimmässään tietää, että ei pysty sitä lupausta kuitenkaan pitämään. Tilanteen tullen, sanotaan vaikka vuosien jälkeen, kaukana merillä,  liha on heikko ja se pitäisi tämän tyyppisten miesten naistenkin usein paremmin tiedostaa. 

Monta eroa olisi vältetty, jos seksistä olisi uskallettu puhua enemmän sen sijaan, että olisi vaan hukuttu toisen iholle. Kun mies alkaa turtua tai pettyy naiseen jollakin tavalla tai tuntee mustasukkaisuutta olisi todellisen valloittajan teko pukea sanoiksi se MILTÄ TUNTUU. Että mitä minä nyt haluaisin? Tässä epäonnistuu arvioni mukaan n. 90 %. Tyypillinen reaktio on ahdistua ja tietenkin se hyökkäys - paras puolustus, jonka jälkeisen naisen shokkireaktion jälkeen onkin varsin kätevää perustella itselleen, että itseasiassa se oli jäbät ihan kaamea akka, aina puhuikin ärsyttävästi, eikä ikinä antanut mun olla mä tai tehdä mitä mä haluun hei. Se loput kymmenen prosenttia, joka ottaa riskin voikin sitten saada mahtavan palkinnon; nainen alkaa kummasti innovoimaan makuuhuoneeseen uusia tuulia, kun saa kuulla puhetta, jonka näkee, kuulee ja tuntee todeksi. Avomielisimmät saattavat jopa hyväksyä mukaan kolmansia osapuolia, mikä asioiden muuten ollessa mallillaan saattaa olla huomattavasti järkevämpi veto kuin riitainen ero etenkin lapsiperheessä.

Kevyeksi lopuksi sellainen toteamus, että vuosikymmenien uskollisuutta ja tyytyväisyyttä kahden ihmisen välillä seksuaalisesti esiintynee Taru Tuulian kenttätutkimuksen mukaan:

A) tietoisella, yhteisellä tantrisella tiellä

B) siveysvyöllä (miehellä!)

CBT 6000 - your ultimate tool for a happy marriage!

Epäile, kyseenalaista, kokeile!

Hörhöily on hyvästä

Tämän päivän HS:ssa toimittaja on ottanut osaa ilmeisesti Vipassana -meditaatioon ja raportoi kokeilustaan:

Keskittymisleirillä mieltä kehitetään kuin lihasta

Jutussa ei tosin mainita Vipassanaa, mutta samalta kuulostaa. Vipassana kurssit tosin kestävät 10-12 päivää, joten kyseessä on todella HC harjoite. Voin varmuudella sanoa, että en ole itse koskaan ollut noin pitkää aikaa hiljaa ja melko varmasti voin sanoa, etten aio ollakaan. Toisin sanoen kyseenalaistan noin pitkän pätkän tarpeellisuuden, mutta toisaalta taas...no joo - olen sen verran uhkarohkea, että jos yhtäkkiä tarjoutuisi mahdollisuus osallistua all expensive paid -meiningillä, niin kaipa hyppäisin tuohonkin mukaan. Todennäköistä kuitenkin on, että kokeilu lipsahtaisi anarkismin puolelle ja jossain vaiheessa pilaisin kaikkien muiden tunnelmat alkamalla vähintäänkin ilveillä hillittömästi. 

Kaikki tämä pohdinta ei poista sitä tosiasiaa, ettenkö uskoisi tämän olevan hyvästä joillekin. Jos ei osaa olla hiljaa itsekseen, niin suoraan vaan extreme kokeilun pariin ohjatusti. Radikaalit menetelmät ja shokkihoidot toimivat juuri siksi, että niistä jää niin pitkäksi aikaa pureskeltavaa ja työstettävää. Vielä vuosien jälkeen voi miettiä, että härregud mitkä ennakkoluulot minulla olikaan ja miten paljon pelotti ja arvelutti, mutta onneksi sain kokea tuonkin täydellä volyymilla ja nytpähän on kokemus siitäkin. Mitä siitä jäi käteen? 

Rajojaan voi kokeilla monin tavoin ja niiden tunnistaminen voi olla todella mielenkiintoista, haastavaa ja vaikeaa. "I never make same mistake once - I`ll make it 5 or 6 times to be sure" ei mielestäni kuvaa typeryyttä, vaan uteliaista ja rohkeaa elämänasennetta. Tässä kohtaa nousee mieleen omasta elämästä esimerkiksi tatuoinnit: Yhtäkään niistä en ole juurikaan suunnitellut. Kaikki on tehty freehandina lähes siltä istumalta. Osaan olen antanut täysin vapaat kädet ja sanonut vain, että vedä tosta noin jotain tuollaista. Joidenkin kohdalla on joku aihe ollut mielessä, mutta toteutus artistilla vapaa. Tuntemattomat usein kysyvät: kaduttaako? Etkö pelkää, että joskus kaduttaa? No ei kaduta, enkä pelkää. En itseasiassa ajattele lainkaan koskaan koko asiaa. Se on kerran tehty ja täydellä tietoisuudella, että siinä lepää. En edes näe itse kuviani enää - en ole nähnyt niitä moneen vuoteen. Niinpä sitä hämmästyykin välillä kesällä tai uimassa, kun joku saattaa kommentoida jotakin ja on ihan että ai jaa, tuo tuossa? Se, mitä niistä kuitenkin muistaa ja ajattelee on nimenomaan hetki, jolloin ne on tehty. Kenen kanssa, mikä siinä oli tunne ja tunnelma. Ja kuinka sitä voisi sitten katua? Ei mitenkään, kun on valinnut kokemuksen ihmisen kanssa - antanut kehonsa kanvaasiksi ja toisen käyttöön ja samalla siirtänyt tietoisuuttaan pois siitä, jotta kipu ei olisi lainkaan se, mitä muistaisi tai tuntisi. Kiitos Pete Pihlajamaa, Sami Safiiri, Jykä Ilen, Diego Villanello, Rob Angel, Hoca ja pari muuta ulkomaan elävää - pystyn palauttamaan mieleeni jokaisen hetken - kiitos!

Test your boundaries to recognize that you can be boundless! 

Find your limits to know who you are.

Taru Tuulia

Itsemurha - Goooood morning Finland!

Mikä estää?

Päivän uutinen on, että Robin Williams on tehnyt itsemurhan. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen tähti, joka on samaan ratkaisuun päätynyt, mutta monia se koskettaa, koska Williamsin ura oli niin pitkä ja värikäs. Ihmismieli tekee oikosulun siinä kohtaa, kun joku on kovin hauska, tarjoilee lempeitä ja leppoisia katseita ja riemullisia hetkiä ja sitten yhtäkkiä päättää itse poistua toiseen ulottuvuuteen. Mutta pääseekö noin sinne? Mitäs jos jääkin roikkumaan samoille tonteille ja yhtäkkiä ilman kehoa yrittää epätoivoisesti huhuilla lastensa perään? Turhautuu, kun ei kuulla? Yrittää lohduttaa vaimoa, mutta tämä ei näe tai sitä tunne?

Vaikea uskoa, että Williams olisi ollut täysi ateisti ja olisi kelannut päätyvänsä suoraan mullan alle vailla ajatusta tai toivetta elämän jatkumisesta tavalla tai toisella. Ehkäpä masennus on kuitenkin ollut niin syvää ja mustaa, että ainoa ajatus on ollut pois, pois, pois...irti kaikesta. Irti addiktioista, irti julkisuudesta, materiasta, paineista. Väitän, että sen kaltaisessa synkkyydessä ainoa asia joka voi estää lopettamasta omaa elämäänsä on nimenomaan PELKO siitä, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen JA joutuu kokemaan kaiken uudelleen, vieläpä moninkertaisena! Ikävää, että Robbie ei tajunnut viimeisillä hetkillään avata vaikka facebookia ja lukea yhtään tekstiä, joka olisi muistuttanut mahdollisesta sielunvaelluksesta. Huomaa, että sinun ei tarvitse uskoa siihen, että se on totta; riittää, kun uskot siihen, että on olemassa suuri mahdollisuus siihen, että näin on ja sitä tulisi ajatella pelonsekaisella kunnioituksella!

Olen huomannut, että suurin osa ihmisistä pelkää sanaparia "karman laki" ja niin pitääkin, se on täysin tervettä. Parhaimmillaan se pelko ohjaa ihmisen pikkuhiljaa luopumaan lihan syönnistä, väkivallasta ja ylipäätään oman edun tavoittelusta kohti rakkaudellisempaa elämää niin, että uutta kipeää karmaa ei syntyisi. Vähän ajan kuluttua alat riemuita siitä, että pelko on väistymässä ja keskityt koko ajan enemmän ja enemmän vain riemukkaisiin sattumiin ja yllätyksiin, joita elämä luoksesi tuo. Me nimittäin todella saamme sen, mitä tilaamme, mutta usein unohdamme asettaa toiveillemme aikarajan. Ajattelemme, että on liian härskiä kehdata pyytää universumilta/Jumalalta/Buddhalta/Krishnalta tai vaikka joulupukilta jotakin tietyn aikarajan puitteissa - emmehän voi ajatella niin - sehän olisi suuruudenhulluutta! Onkin siis paljon kätevämpää keskittyä pyytämään muilta kanssaihmisiltä suoraan tai tehdä itse? Ongelma vain on, että toisilla on omat ongelmansa. Mene siinä sitten valittamaan, kun tiedät, että naapurikin on köyhä ja äijänsä lähdöstä surullinen. Ratkaisu: kokeile pyytää hiljaa itseksesi tai kirjoita paperille. Menetät? Aikaa. Voit tehdä sen salaa, kukaan ei näe tai tiedä ;-)

Robin Williams olisi kenties voinut pyytää itselleen uutta alkua Vanuatulla tai Naurusaarilla, missä on vähemmän tunnettu. Että joku olisi tarttunut niin toimeliaasti hänen asioihinsa, että olisi lyönyt lapun luukulle ja sanonut, että moro, jään eläkkeelle. Lahjoittanut puoli omaisuuttaan hyväntekeväisyyteen ja loput lapsille ja painunut vaimon kanssa riippumattoon makoilemaan. Jos olisi ymmärtänyt pelätä. Rakkautta, joka sitoo meidät kaikki toisiimme, ikuisiksi ajoiksi.

Ohm mani padme ohm
may your good deeds eventually carry you far
so you don`t have to travel back here
and you may stay with stars
Robin

The writer's block

Jokainen matka alkaa yhdestä askeleesta

Vuonna 1998 iskin kiinni pienen Mac -merkkisen linnunpöntön Kirkkonummella ja vannoin, etten palaa saman aiheen pariin enää koskaan. Tietenkään sekään vannominen ei kannattanut ja palasin, mutta en kirjoittamalla. Niin kuin usein käy, kaikenlainen vihapäissään vannominen on täysin turhaa, sillä sanansa saa niellä ennemmin tai myöhemmin aina, koska muuten tukehtuu itse omaan katkeraan kalkkiinsa. Näin on ollut käydä tässäkin tapauksessa. 

V. 2002 keksin, että pääsen helpommalla, kun en kirjoita ja teen puhumisesta työtä. Menin siis radiotoimittaja kouluun. Siitä tulikin hetkeksi työ, mutta putosin auttamatta kelkasta, kun muutin takaisin maalta kaupunkiin ensimmäisen epäonnistuneen avioliiton päätteeksi v. 2008. Totesin, että en ollut A) tarpeeksi pyrkyri B) tarpeeksi hyvännäköinen (kyllä, tottakai kaupallisessa radiossa silläkin on merkitystä!) C) valmis huoraamaan soittolistojen parissa D) riittävän koulutettu tehdäkseni dokumentteja E) tasaisen hyväntuulinen, jotta olisin voinut hakea samoja hommia enää pk-seudulla.

Niinpä tein sitä, mitä olen aina parhaiten osannut: elin hetkessä ja katsoin mitä vastaan tuli ja hyppäsin mukaan sinne, missä luulin voivani kulloinkin kyvyilläni auttaa. Löysin lopulta itseni Istanbulista, jossa suuressa, ihanasti sisustetussa kattohuoneistossani olin valtavan yksin ja pelkäsin henkeni edestä. Hyvin alkanut auttamisretki olikin jälleen paljastunut karmiseksi opetukseksi ja karmeaksi totuudeksi, jonka ainoa opetus tuntui olevan: älä luota toisiin ihmisiin äläkä anna heille valtaa päättää puolestasi.

Nyt kun mietin elämääni taaksepäin yritän kovasti samalla vakuutella itseäni vanhojen mestarien lohduttavilla sanoilla: Kaikella on tarkoitus. Jospa kaiken tarkoitus onkin ollut se, että on pitänyt ensin kerätä riittävästi materiaalia ja kokemuksia, että niistä voisi jonain päivänä kirjoittaa ja sillä lailla samassa ehkä auttaa joitakin? Nimittäin totuus on, että aina olen myös kuullut tasaisin väliajoin jossain syvällä sisimmässäni kuiskauksen: kirjoita Taru, kirjoita...

Mestarillisesti, suorastaan esimerkillisesti olen vältellyt tätä.  Enää en pysty. Meinasin viime vuonna talvena jo kuolla astmaani ja ensi talvea en enää kestä, jos en saa nyt pidettyä "kanavaa" auki. Fokus ja se mistä kirjoitan ei ole vielä kristallinkirkas, mutta alkuun ajattelin ruotia joka päivä jotakin uutista ja ajatuksia, joita se herättää sekä samalla kertoa tosi tarinoita elävästä elämästä, kohtaamisista, joilla kaikilla on ollut merkitystä, tarkoitus. 

Kiitos, että olet tässä. Jos tulet toistekin on sillä minulle suuri merkitys Toivottavasti sinä löydät sen, millä on sinulle tarkoitus.

Taru Tuulia

Lonely Queen of the castle at Dikilitas, Istanbul, v. 2009